Pullantuoksuinen paskamutsi

Alkuun haluan sanoa, että tiedän ainakin Pitkätukan olevan tosi kyllästynyt, kun kutsun itseäni välillä paskamutsiksi, mutta luulen sen johtuvan siitä, että nyky-yhteiskunnassa äideiltä vaaditaan ihan älyttömästi ja vaatijoina ovat äidit itse. Lukekaa vaikka perhelehtien keskustelupalstoja, niin huomaatte mikä haukkuminen siellä on meneillään. Eikö voisi sopia, että jokainen äiti joka yrittää parhaansa on kuitenkin se paras äiti omille lapsilleen? Törkeitä laiminlyöntejä nyt tietysti lukuunottamatta..

Mutta hoksasinpa, että en eilen kertonut, että miten se meidän äitienpäivä oikein meni, pelkästään ajatuksiani äitiydestäni. Pitkätukka kauniisti minulle toivotti hyvää äitienpäivää sanoin ” Äitienpäivän kunniaksi lapset käyttäytyy kuin Addams Family spiideissä. Että hyvää äitienpäivää vaan” ja tämä oli oikea kuvaus ainakin aamupäivän osalta. Lapsia taisi jännittää lahjojen anto ja kun se jännitys laukesi, niin riehuminen alkoi. Sain ihanan kortin, jossa Peikkosen mukaan ”pipali” eli batiikkisydän ja Keisarilta leivontaliinan. Aamupäivän riehumista ja puolentoista tunnin hampaiden kiristelyä tai siis nukutusta lieventääkseni päätin leipoa lasten kanssa iltapäivällä pullaa.

Kuva

”Mä piirsin siihen äksiä ja sulle kukan” ❤

Kun pullat oli leivottu ja kahvit keitetty lähdimme pyöräretkelle tarkoituksenamme päätyä Ainolan puistoon, mutta tihkutteleva sade lopetti pyöräretkemme lähipuistoon, mutta hyvältä ne pullat sielläkin maistuivat. Tarinan opetus on siis, että riehuviin lapsiin auttaa pulla ja ulos meno. Illalla sain kuulla olevani ihana äiti ja se oli lahjoista paras!

KuvaOnhan ne aika ihania

Mä söin itse kolme pullaa ja yöllä heräsin Peikkosen kanssa etsimään hello kittyä ja kauheaan närästykseen. Närästys on kai vanhuuden merkki, samoin se, että mä oon ihan fiiliksissä tänään menossa taloyhtiön kokoukseen. Mitenkäs muiden äitienpäivät meni?

 

Erityistä äitienpäivää!

Äitienpäivän kunniaksi ajattelin edes yrittää kirjoittaa jotakin. Tämä blogi on ollut kauan hiljaa, vaikka suuriakin asioita on tapahtunut ja ollut mielen päällä . Ei vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään, eikä edes jaksanut. Väsymys, se kuvaa näitä viimeistä kolmea kuukautta ja viimeistä vuotta aika kaikenkattavasti. Olen ollut väsynyt sekä ihan fyysisesti, että myös henkisesti. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin  kasvanut ja muuttunut, mutta onko se aina hyvä asia?

Henkistä väsymistään ei kuitenkaan ilmeisesti saisi tuoda ilmi, tai olet heti hullu tai sinulle sanotaan ,että laita pipo päähän, mene lenkille ja syö porkkanoita, se auttaa. Mä en vain ole ikinä ollut hyvä pitämään asioita sisällä enkä esittämään mitään. Aitous, ei, ei sekään ole hyvä. Pitäisi kuitenkin vähän esittää muuta kuin on, ainakin ollakseen kohtelias ja ettei kenellekään tule paha mieli. Rehellinenkään ei saa olla. Ja hyvänen aika, jos olet vielä jokseenkin erilainen, niin kuin voisi kuvailla kolmekymppistä opettajaa, jolla pinkki tukka, nenärengas ja tatuointeja. Onhan se virkistävää kuulemma, kun joku on erilainen, mutta tuntuu, että näyttämällä tältä, niin provosoit joitakin ihmisiä, vaikka et sanoisi yhtään mitään. Anteeksi tämä purkautuminen. Ai niin, mutta eihän anteeksikaan saa pyytää, koska se tekee ihmiset vaivaantuneeksi. Vaikka minusta se on kyllä ihan kohteliasta pyytää anteeksi, jos on loukannut jotakuta tahtomattaan tai tahallisesti.

Niin kuin sanoin, viime vuosi on ollut tosi raskas. Kaikki alko varmaan Keisarin diagnoosista (josta kerron täällä). Noin tasan vuosi sitten olimme jo selviytyneet laajasta neurologisesta leikkauksesta ja siitä ihan kamalasta viikosta, joka alkoi letkuissa nukkuvan lapsen kanssa, mutta päättyi onneksi juoksevan ja pomppivan pojan kanssa. Sitten tuli muutto ja sopeutuminen uuteen arkeen työssäkäkäyvänä kahden lapsen äitinä, joista toinen vasta reilu vuoden ikäinen sekä uhmainen ja joista toinen erityinen, myös pieni ja uhmaikäinen. Pitkätukan firmakin on rakentunut tässä viimeisen vuoden sisään. Olemme tehneet arjessa monta läpsystä vaihtoa ja välillä sohvalle päätyneet rinnakkain ja huomanneet, että ai niin, tuonhan kanssa voisi vaikka pussailla. Vahva parisuhde on kyllä kantanut tässä pimeydessä pitkälle. Hankaliakin aikoja on parisuhteessa ollut, mutta olemme kehittyneet taitaviksi ja rakentaviksi riitelijöiksi ja vielä taitavimmiksi sopijoiksi. Toinen on aina jaksanut, kun toinen uupuu. Kiitos siitä rakkaalleni.

Viimeisen vuoden aikana tajuan kasvaneeni erityislapsen vanhemmaki. Viime kesänä muistan miettineeni, että tämä menee ohi, mutta nyt olen tajunnut, että ei se menekään vaan vaikuttaa elämäämme monin tavoin. Samalla se tuntuu myös hassulta, kun meillä asuu näennäisesti ihan normaali melkein viisivuotias, jota kiinnostaa pierujutut ja joka ei osaa päättää, että tykkääkö räpistä vai rokista, mutta tietää mitkä käsimerkit kuuluvat mihinkin musiikkityyliin ja jolla on ollut jo eka tyttöystävä, mutta joka ei osaa vieläkään ajaa ilman apupyöriä, koska pyöräily on muutenkin alkanut vasta sujua.

Pian on kuitenkin vuorossa lomaa x ajaksi. Syksyn kuviot ovat ihan auki tai pikemminkin, jossain ihan  piilossa. Odotan tätä loma aikaa, jolloin aion keskittyä olemaan vain äiti. Ehkä myös irrottautua muutaman kerran siitä äitiroolista myös ja käydä pussikaljalla. Luulen myös tämän blogin tästä taas heräävän talvihorroksesta. En kyllä tiedä lukeeko tätä kukaan, mutta minulle tämä kirjoittaminen on henkireikä. Jos luette, niin tervetuloa taas mukaan. Turvavyöt päälle, kyyti ei ole aina tasaista, mutta musiikki on hyvää ja kovalla ja pissa- sekä juomataukoja on usein ❤

Helmikuun höpötykset

Ohhoh.. Menipäs taas viime kuussa aika hiljaiseksi tämä blogi. Tämä ei kuitenkaan johtunut siitä, että mitään ei tapahtunut tai ei olisi ollut mitään sanottavaa, vaan juuri päinvastoin. Oli aika hulinakuu, johon mahtui iloa ja surua sekä arkea ja juhlaa. Tässä meidän helmikuuta kuvina ja sekalaisena höpötyksenä, olkaa hyvä:

Kuva

Tässä sitä arkea. Töihin, päiväkotiin, illalla töistä pois ja lähisalen kautta äkkiä ruokaa ja pian nukkumaan. Ihme, etten ole yhtään hoikempi, kuin rehaan tollaisia kuormia ihan lihasvoimin lähes päivittäin. Muut ihmiset hankkii kesäauton, mutta mä haluaisin talviauton. Kesällä on kivempi myöhästyä bussissta ja oottaa sitä seuraavaa puolituntia tai tunnin, kun voi mennä puistoon tai istua penkillä ja syödä mansikoita, talvella kylmässä odottelu vain vituttaa.

Kuva

Yritettiin me tässä kuussa talvesta nauttiakin ja kävin Keisarin kanssa kerran luistelemassa. Kopsuteltiin noin vartti ja oltiin makarooninan mun käsivarsilla, sitten mentiin pullakaupan kautta kotiin. Hiihtoa en ole edes aikonut yrittää, vaikka nytkin hiihtolomalla kun ollaan, niin lapsi kysyy, että no koska me äiti hiihdetään? Tässä takana omat syvät hiihtotraumat, joiden takia en ole noin kymmeneen vuoteen suksiin koskenut. Opiskellessa piti hiihtää muutaman kerran ja kyllä se oli juuri niin kamalaa kuin muistelinkin.

Kuva

Viime kuussa meinattiin myös aika monesti lipsua dieetistä ja salilla käymisestä. Pidin Bingo-kutsut ja oli Peikkosen synttärit ja herkkua kaapit täynnä ja mun itsekuri on pyöree nolla jos herkkuja on saatavilla. Blingoistakin voisin postailla, mutta ei oo paljon tullut vaatteita kuvailtua, ainakaan itseni päällä, kun mikään ei tunnu näyttävän hyvältä. Mutta onneksi oon saanut itteäni hilattua välillä ruotuun ja siellä salillakin oon käynyt ees kerran viikossa ja yritän sitä järkevää syömistä. Sovittiinkin työparin kanssa, että lounaalla ei saa ottaa lisää ruokaa, paitsi keittopäivinä. Jos ottaa, niin joutuu toiselle tuomaan proteiinipatukan tai rahkan. Spagettipäivänä harmittaa eniten.

Kuva

Toki yritin mä kovasti pysyä ruodussa syömisten suhteen… Mutta meillä oli myös Keisarin kanssa helmikuuss jakso tuolla Oysissa ja stressiinhän on tunnestusti hyvä syödä. Keisarilla epäillään kaiken muun lisäksi myös epilepsiaa ja tähän liittyen vietimme yhden yönkin osatolla videotelemtriassa ja nyt odotamme tuloksia. Toisaalta alan jo tottua ajatukseen, että mulla on erikoislapsi. Vaikka hassulta se tuntuu, kun ei se vaikuta meidän arjessa hirveesti siltä. No ok, tarvii Keisari vielä välillä rattaita, kun ei jaksa kävellä, pukemien ja riisuminen takkuaa ja keskittyminen välillä haastavaa, mutta hei toisaalta tyyppi on vasta neljä… Toki myös provosoiduin ja julkaisin Facebookissa julkisena kuvan, jossa Keisari istuu rattaissa ja tekstin, joka selittää miksi näin on. Alkoi vain ärsyttämään ne pitkät toljotukset, kun ”ison poja”n kanssa rattailla liikkuu. Tämä oli mun ehkä toinen vartti julkisuudessa. Muovikassiton marraskuu oli ehkä eka. Sainkin mukavia ja tsemppaavia viestejä, mutta toki myös muun muassa yhdeltä tyypiltä, jonka nimimerkki Pillu Huora (???) että keharit on ihania. Joo, erityislapsia on aika laaja skaala eikä ne kaikki ole kehitysvammaisia.  No en tässä nyt ala provosoitumaan enemmän. Ehkä tämäkin piti ottaa positiivisena kommenttina…

Kuva

Ja tosiaan Peikkonen täytti näin loppukuusta kaksi vuotta ❤ Peikkonen puhuu jo paljon, ihan kokonaisia lauseita sekä osaa rakentaa palikoista ja duploista torneja, piirtää pyörremyrskyjä, tanssia, laulaa, hyppiä, pomppia ja olla ihanan itsepäinen. Tutti on vielä öisin käytössä ja siitä luopumisen päätin tehdä vasta kesällä, samoin kuin kuivaksiharjoittelun. Sortseja on helpompi kantaa mukana, kuin toppahousuja ja kesällä on hyväksyttävämpää istua keskellä yötä terassilla kaljalla, kun on saanut huutopussin nukkumaan. Hyviä vinkkejä vieroitukseen otamme vastaan. Meillähän ei oo mikään toiminut Peikkosella, mikä toimi Keisarilla, koska ovat ihan eri ääripäitä persoonallisuuksiensa kanssa. Jännityksellä odotan teini-ikää onko meillä kaksi kiukuttelijaa, vai muuttuuko Keisari tempperamenttisemmaksi ja Peikkonen rauhallisemmaksi (tätä kyllä kovasti epäilen…)

Onneksi kevät on tulossa ja päivät pitenee ja ilmat lämpenee ja luonto sekä mä herätään taas henkiin pitkän talven jälkeen. Onko siellä muita kevätihmisiä?

Laiskaa vai hyvää vanhemmuutta?

VAROITUS! TEKSTI SAATTAA YRITTÄÄ SISÄLTÄÄ SITÄ HUUMORIA

Inspiroiduin ja provosoiduin tästä Project Maman postauksesta, joka oli puolestaan saanut sysäyksen tästä uutisoinnista, jossa OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen syytti aika karkeasti meitä nykyvanhempia uusavuttomuudesta, onneksi Suomen vanhempainliitto oli reagoinut kommenttien ala-arvoisuuteen.

Artikkelissa siis Luukkasta oli lainattu esimerkiksi näin ” Isä ja äiti ovat töissä, mutta ruokailu tapahtuu niin, että ostetaan valmiita lihapullia, eikä niitä laiteta mitenkään, vaan ne syödään suoraan pakkauksesta. Minä tulkitsen, että tämä on uusavuttomuutta, eikä ala-arvoista heittelyä,” ja näin  ”En tarkoita, että tämä on yleinen ilmiö. Joukko kasvaa kuitenkin selkeästi. Nämä ovat tyrmistyttäviä viestejä ruokailusta. Kaupasta ostetaan esimerkiksi pitsaa, jota vedetään kylmänä,” AAAAARGH!

Mä ainakin myönnän syöttäväni lapsilleni eineksiä. Tänäänkin vietin aamun yöpaita päällä sohvassa lapsi kummassakin kainalossa ja aikamme venyttyämme vedimme toppavaatteet yöpukujen päälle ja lähdimme ulkoilemaan ja sieltä palattuamme söimme äitien tekemää ruokaa, mutta ei kuitenkaan minun tekemääni vaan tosiaan lähimmästä Valintatalosta ostettua lihaperunasoselaatikkoa ja lapset nukahtivat tyytyväisinä päiväunille ja äitikin on hyvällä tuulella. 

Olisin mä toki voinut omalta äidiltäni saadun esimerkin mukaan herätä jo kukonpieremän aikaan kuorimaan perunoita, jotka olisin tietysti itse kasvattanut ja pyydystänyt sekä teurastanut sian ja taikonut jauhelihaksi… Toki tämä olisi vähän vaikeaa näin lähiöaluleella. Olisin myös toivonut, että lapset puuhaa omiaan, että mä saan ruuan tehtyä ja unohtaa ulkoilut. Kuitenkin luulen, että lapset ja minä sekä Pitkätukka olimme tyytyväisempiä tämän ekan menettelytavan jälkeen. Aion kuitenkin päivälliseksi heti kun saan tämän kirjoitettua kokata pestokanaa ja tuorepastaa eli älkää vielä soittako lastensuojeluun 😉

Oma äitinihän on muutaman kerran todennut meillä vieraillessaan tekevänsä nyt noille lapsille ihan oikeaa ruokaa, että saavat muutakin kuin niitä eineksiä… Peikkosen syntymän jälkeen olin aika  syvällä koliikkivauvan ja uhmakkaan taaperon kanssa ja se vauva oli mussa koko ajan kiinni, joten se taapero söi usein lounaaksi kaupan makaroonilaatikkoa tai pinaattilättyjä tai nakkeja. Musta tärkeintä oli silloin lapsen ruokkiminen sekä oman pään kasassa pitäminen. Eli mumman vieraillessa sattui jääkaapissa olemaan sitä Saarioisten makaronilaatikkoa, joka sa isovanhemman säälimään lapsia. Miksi hitossa? Tarvitseeko sanoa, että tämä ei ehkä ihan kauheasti auttanut mun mielialaan.

Älkää käsittäkö väärin, mä rakastan ruuanlaittoa, kun sille on aikaa. Tykkään toki myös ottaa lapset mukaan ruuanlaittoon, mutta vajaa kaksi ja reilu nelivuotiaan kanssa se ei kyllä ole kovin tuloksellista aina. Esimerkiksi keskiviikkona olin pullantuoksuinen paskamutsi ja leivoin lapsille porkkanafocacciaa ja lapset auttoivat eli esimerkiksi tunkivat jauhoja suuhun ja kädet kyynärpäitä myöden taikinaan ja juoksivat tämän jälkeen halaamaan sohvaa. Mutta silti tykkään, kun he pyörivät keittiössä  ja rakentavat rumpusetin kattiloista ja paukkuttavat niitä vispilöillä ja käyvät kärkkymässä maistiaisia. 

Haluan toki myös ruokkia lapsiani terveellisesti ja puhtailla ruoka-aineilla, mutta joskus ei aika ja hermot riitä muuhun kuin niihin pinaattilättyihin tai pussipastaan ja silloin ajattelen, että asioiden tärkeysjärjestystä täytyy välillä miettiä eli lapsien ruokkiminen ja stressitason laskeminen menee välillä muun yli. Muutaman kerran, kun olen tarjoillut Keisarille eines pinaattilattyjä lisukkeineen, olen kuullut olevani maailman paras kokki. Toki jos jollain on vinkata luomulaatuisia valmisruokia, niin otan kiitollisena vinkit vastaan. Mutta nyt tyydyn vain silppuamaan luomulehtisaalaattia lautasen reunalle ja toivomaan, että noi syö nekin. Eli älkää äidit ja isit syyllistykö ja syyllistäkö muita, vaan yritetään tehdä tätä kasvatushommaa yhdessä mielessämme yhteinen päämäärä eli onnelliset lapset.

 

 

minä ja musiikki

Kuva Kuva minusta noin 23-vuotiaana matkalla Turkuun keikalle, joka jatkui bileinä seuraavan päivään ja joilloin rikoimme keikkapaikan omaisuutta ja joilloin saimme me ja bändi melkein porttikiellon keikkapaikalle, koska pidimme liikaa meteliä jatkoilla.

 

Mä rakastan musiikkia! Jo kun ala-asteella muut kuuntelivat Backstreet Boyssia, ehkä enemmänkin sen takia, että saivat huokailla niiden poikien olevan niin ihania, niin kuuntelin mä Guns n’ Rosesia ja revin farkkuni.  Musta on ihanaa löytää uusia bändejä ja muistaa pitkän tauon jälkeen vanhat bändit.  Huomaan kuitenkin, että musiikkimakuni ja soittolistani on edelleen sama, kuin sillä kaksikymppisellä Taijalla. Silloin viettäessän villiä sinkku- ja opiskelijaelämää,  alkoivat iskuyrityksenikin lähes aina lausella ”Luettele viisi bändiä mitä kuuntelet juuri nyt!” ja sen perusteella päätin, että jatkanko tämän tyypin kanssa yritystä vai en. Olin tuolloin myös bileissä yksi niistä inhottavista musiikkipoliiseista, joka ei sietänyt peruspoppia, vaan heti kun tilaisuus koitti kävin lisäämässä soittolistaan, niitä outoja bändejä, joilla kummalliset nimet.

Nyt kun olen kuunnellut taas samoja biisejä, olen elänyt mielessäni uudelleen tuota aikaa ja muistellut miten ihanaa ja kamalaa se oli. Miltä tuntui seistä yksiöni parvekeella silloisen (ja onneksi nykyisenkin ❤ ) parhaan ystäväni kanssa aamutakeissa ja polttaa ketjussa tupakkaa? Millaista oli jutella veljensä kanssa pimeän yön läpi seuraavan aamun valoon saakka? Miltä tuntui istua lähes alasti keskellä päivää vieraassa keittiössä ja odottaa, että mulle tarjottaisiin romanttisesti elämäni parhaimmat lihapullat? Millaista oli juoda viskiä ja tanssia pimeässä huoneessa? Miltä se villapaita tuntui? Millaista oli nukahtaa siihen yhteen kainaloon? Miten huoletonta silloin elämä oli? Millaista oli mennä yksin nukkumaan, vain musiikki seuranaan? Millaista oli juoda ystävien kanssa aivan liikaa viiniä ja pitää hauskaa? Millaista oli miettiä tulevaisuutta? Miten isoja, mutta samalla isoja asioita silloin käsitteli? Millaista oli odottaa viestiä joka saattoi olla tulematta tai tullessaan nosti mut pilviin? Miten ihania ihmisiä silloin elämässä oli ja missä he ovat nyt? Onko mun levyt vielä jollakin lainassa?

Tuntuu kauhean henkilökohtaiselta paljastaa noita mietintöjään, mutta halusin ne silti jakaa. Mä menin ihan sekaisin oikeasti yksi ilta lenkillä, kun kuuntelin yhtä levyä ja nuo ajatukset välähtelivät päässäni. Tuntui ihan hassulta palata kotiin keittämään puuroa lapsilleen. Mutta samalta niin oikealta ja turvalliselta. Nuo ajat ja tuo musiikki on kuitenkin muovannut minusta sen kuka olen nyt ja nyt on kaikki hyvin. Olenkin useasti ääneen sanonut, että en mä eikä ehkä kukaan muukaan olisi noin kuusi vuotta sitten uskonut, että elän kolmekymppisenä lähiöelämää rakastavan ja rakkaan miehen vaimona ja kahden lapsen äitinä. On myös hassua, että pelkästään musiikki voi vaikuttaa ihmiseen noin paljon. Tapahtuuko muille näin?

Usein ”oman” musiikin kuuntelu on jäänyt siivouspäiviin ja nyt lenkkipolulle sekä salikäynneille, jolloin voin heittäytyä pauhun valtaan, eikä kukaan tule mankumaan, että eikö laitettaisi mieluummin Teletappeja. Mä tosiaankin heittäydyn ja uppoudun musiikkiin ja ilmaisen tunteitani sillä mitä kuuntelen, kiitos Spotifyn se on nykyään liiankin näkyvää. En ole kuitenkaan ihan 24/7 angstissa, vaikka niin voisi Facebook-kaverini välillä ajatella nähdessään mitä kuuntelen nyt.

Alan ehkä vain taas uudestaan löytämään minulle rakkaita ja tärkeitä asioita ja alkanut kaivamaan minuuttani äitiyden alta ja hassua kyllä tuo kunnon kohottaminen on auttanut siinä. Alan ehkä vihdoin löytää sitä tervettä itsekkyyttä ja keinoja, joilla tutustun tähän Taija-nimiseen tyyppiin taas ja missä sen voisi tavata. Muistan ensimmäisen kerran Keisarin syntymän jälkeen, kun kävelin alas baarin tahmaisia portaita keikalle, niin menin ihan sekaisin ajatuksissani, koska minähän olin nyt äiti, enkä voinut mielestäni heilua ja pomppia hikisenä eturivissä ja kaataa tuoppia päälleni. Mutta voin minä, vaikka silloin tunsinkin siitä huonoa omaatuntoa, vaikka en edes juonut mitään ja lapseni oli nukkumassa kotonaan noin kilometrin päässä mumminsa hoidossa. Mutta ehkä seuraavalla keikalla en enää ajatele noin vaan osaan nauttia ja toivon sen seuraavan keikan tulevan pian!

 

 

uusi vuosi, uusi minä?

Kuva

Aluksi täytyy kertoa, että tämä alun kuva on omistettu Pitkätukallle. Mä haluaisin sen kanssa katsoa Game of Thronessia, mutta en voi kun mua pelottaa. Enne äitiyttä rakastin kauhua ja jännitystä, mutta nyt rankinta mitä voin katsoa on sellaiset elokuvat, joissa joku söpö koira menee New Yorkkiin shoppailemaan ja tapaa elämänsä rakkauden tai jotain..

No mutta asiaaan. Hyvää uutta vuotta kaikille! Vuosi alkoi mukavasti lähiössä naapurien raketteja vaklien ja illallla sushia Pitkätukan kanssa syöden. Toi uuden vuoden sushi on jo aika perinne. Viitisen vuotta sitten sillä oli vain kohtalokkaat seuraukset, kun Keisari putkahti maailmaan seuraavan syyskuun alussa.

Loppiaisena karkasin ekaa kertaa Peikkosen syntymän jälkeen yksin reissuun rilluttelemaan ja kävin vanhassa opiskelukaupungissani Raumalla rakkaan ystävän, joka myös oli kaasoni ja on Keisarin Kummitustäti, luona tupareissa. Matka oli ihana ja tuolla kaupungilla on sellainen pelonsekaisen rakkaudentäyteinen paikka sydämessäni.  Aloin jo suunnitella vappureissuakin sinne, jos saisi vanhat kamut kokoon. Mites ois?

Mutta siis 2013 loppui ja 2014 alkoi syöden( ja juoden). Mä en tykkää rajoittaa itseäni syömisen kanssa. Oon joskus koittanut kieltää itseltäni herkut, mutta sitä kestää korkeintaan vuorokauden, jonka jälkeen totean itselleni, että voin haistaa paska noine kieltoineni ja minähän mussutan tämän suklaalevyn, koska haluan hemmotella itseäni, koska olenhan ihana 😀

Mulla on muutenkin kropassa peiteltävää kuin vain läskit, mutta tähän on nyt tulossa jännittävä muutos, jota pelkäänkin vähän. Mulla on rintakehässäni isohko arpi, jota olen nyt yrittänyt piilotella noin 20-vuotta. Sen peittämistä tatuoinnillla olen miettinyt, mutta se on tyssännyt usein pelkuruuteen ja useimmiten rahan puutteeseen. Sain kuitenkin Pitkätukalta lahjaksi diilin, jonka hän oli tehnyt lemppari tatuoijanin eli Herra Anarkistimartan kanssa. Eli kevään mittaan alamme koristamaan tuota rintakehääni, niin että kesällä saan jo mahdollisesti kulkea tissit melkein paljaana. Tätä odotan innolla ja samalla minua pelottaa se, koska voin vain kuvitella miten kipuherkkä alue tuo on tatuoida. Toisaalta olen kestänyt siinä alueella kolme leikkaustakin ja niiden jälkeiset kivut sekä kivuliaat pistoshoidot, niin jos tämä vihdoin hoitaa homman, niin kyllä mä sen kestän.

Aloin myös muutenkin miettiä omaa kroppaani. Mietin muunmuaasa sitä ällön pahaa oloa ja väsymystä, minkä älytön herkkujen syönti aiheuttaa mulle. Esimerkiksi saatan ottaa aamupalla jotain nopeaa makeaa syömistä, kun en muuta ehdi. Sama herkkujen syöminen jatkuu töissä ja usein vienkin sinne herkkuja toki ilahduttaakseni ihania työkavereitani, mutta myös siksi, että saisin itse syödä niitä. Kun tulen kotiin ja käyn kaupassa ostan suklaapatukan, koska on jo karmea nälkä ja kun lapset nukahtavat niin hemmottelen itseäni suklaalla, jätskeillä tai sipseillä. Olenkin usein aiak väsynyt, koska  hiilarit heilahtlevat ylös ja alas.  Hoitovapaalla ollessani käyttäydyin kuin mikäkin narkomaani ja kädet jo tärisi aamulla jos ei heti ollut suklaata ja se eka pala räjäytti tajuntani. On siis ehkä aika alkaa tätä rajoittaa.

Päätinkin, että mulla on karkkipäivä eli lauantaisin (niin kuin tänään, jee!) saan syödä herkkuja. En toki ihan aamusta iltaan kuulemma, sanoo Pitkätukka joka alkoi myös tähän mua tsempatakseen. Tää on ollut suht helppoa ainakin ekan viikon, heko heko. Kun mun teki suklaata, niin päätin että se on mun lauantain herkku .Illat on pitänyt toki mussuttaa jotain, mutta se on ollut esimerkiksi hedelmiä. Tänään ajateltiin pistää elämä risaiseksi ja myös hakea illalla pitsat, mutta mä lähen hakemaan niitä kävellen eli saan 3km lenkin samalla, jihuu!

Ei tää musta varmaan mitään beibeä tee, mutta se tuntuu itsestä hyvältä. Aloitan pikkuhiljaa myös liikuntaa. Toki joka päivä mulle tulee n. 3km kävelyä työmatkoissa ja mun työssä ei paljon istuskella pyllyn päällä, eilenkin leikin töissä häntähippaa ja laukkasin (tää ei oo sitten mitään pervoilua, hyi sulle joka niin aatteli). En kuitenkaan uskalla salille vielä, koska nyt kaikki oikeat kuntoilijat kiroavat meitä uusheränneitä, joiden into pian lopahtaa. Ehkä lähden aluksi eksymään kävelemään lähiöön, meillähän kun menee lenkkipolku ikkunan alla ja ei, ei se oo tehonnut että vaan katsoo kun muut juoksee.

Eli tällaisia suunnitelmai tälle vuodelle. Onko täälä muita, jotka ees suunnittelevat jotain muutosta? 🙂

Kalsarijoulu <3

20131225-210710.jpg

Joulu on taas.. ohi. Tai ainakin melkein. Olemme olleet siis joulun Oulussa. Olemme viettäneet jouluja vuorotellen minun kotonani Etelä-Pohjanmaalla tai kotosalla. Pari viime joulua meni mummolassa, koska kaksi vuotta sitten olin väsynyt ja raskaana ja viime vuonna olin väsynyt kahden pienen lapsen äiti. Näillä syillä ja pienellä nyyhkinnällä sain tahtoni läpi ja Pitkätukan anoppilaan.

Älkää käsittäkö väärin. Musta nämä kotijoulutkin on ihania, mutta työläitä. Vaikka kuinka vakuutan itselleni, että einekset on ok ja tuikkujen valossa ei pölyt näy, niin minulle iskee silti joku emännyysvimma ennen joulua ja kaikki pitää olla tipeti tipe tip top. On siis ollut helpompaa karata äidin helmoihin ja onhan se ihanaa nähdä perhettä jouluna.

Nyt kuitenkin päätimme olla joulun kotona. Ja tein sovinnon itseni ja Pitkätukan kanssa. Haluan, että on siistiä, mutta laatikot teki Saarioisten äidit eikä tämä äiti. Ja arvatkaa mitä? Tämä on ollut ihanaa ja mä olen ihan älyttömän rentoutunut ja tää on olut musta aivan ihana joulu. On saanut päättää mitä syödään ja milloin ja mitä katsotaan ja milloin ja miten kinkunkastike tehdään ja paljonko saa hyasintille antaa vettä.

Viikonloppuna jo saimme siivottua, kuusen haettua sekä pystytettyä ja käytyä lähimmässä Citymarketissa menettämässä hermot, saamassa itkupotkuraivarit ja huutamaassa ja kyllä lapsiakin pänni.. Aatonaaton saimmekin rentoutua ja kävimme ulkona lounaalla iskän työaamun jälkeen. Mä toki yritin aatonaattona sairaalareissua kiipeämällä pöydän päälle vaihtamaan verhoja ja surffasinkin sieltä alas vieden maljakot ja kynttilät mukanani. Onnekseni selvisin muutamalla ruhjeella ja säikähtäneellä taaperolla, joka ei onneksi ollut pöydän alla..”Oysiin jouluksi”-projektia jatkoi Peikkonen yrittämällä syödä lasinsiruja, kolikoita ja nuppineulan. Onneksi Pitkätukka kotiutui jo 11 aikaan ja esti naisväen vaaralliset puuhat. Jännitys jatkoi kinkun paistamisella, jonka pelkäsin räjähtävän yöllä.

Aattoaamun aloitimme Peikkosen kanssa jo puoli seitsemän riisipuuronkeittohommilla ja kahvilla. Miesväen herättyä söimme puurot, kävinme ulkona toppavaatteet yökkäreiden päällä ja tulimme kotiin syömään itsemme tainnuksiin. Pukki kävi päikkäreiden jälkeen ja loppuilta menikin leluilla leikkiessä ja telkun ääressä löhötessä. Keisari sai radio-ohjattavan auton ja turtlesin sekä kirjoja ja vaatteita, peikkonen sai vauvanuken ja Hello Kittyn sekä myös kirjoja ja vaatteita. Eipäs ollut kamalan sukupuolineutraalia nämä lahjat, mutta kerrottakoon, että Peikkonen olisi halunnut vaihtaa aluksi vauvan autoon ja sai raivarit, kun veli ei suostunut. Saunan jälkeen pikkutontut simahtivat ja meillä aikuisilla oli herkkuhetki Popin samiskalsareissa, jotka pukki toi. Pitkätukka sai minulta myös Gugguu kidsin miestenmallistosta hupparin ja housut ja mä sain mummomaisen niskatyynyn, jota toivoin ja totaalisena yllätyksenä lahjakortin isoon tatuointiin!!! Iik, en malta oottaa!

Tämä päivä on mennyt maaten ja syöden herkkuja. Huomenna voisi kyllä maistua jo joku muu, kuin jouluruoka, niin ihanaa kuin se onkin. Huomenna lähdemmekin sukuloimaan. Eli nyt pitäisi pakata, mutta ehkä ennen sitä vielä vähän herkkuja ja telkkua… Mites teillä on joulu mennyt?

Akut lataukseen

Mulla oli suuret suunnitelmat aloittaa jouluksi raivaaminen  siivoaminen jo tänä viikonloppuna. Haluaisin viedä kaikki rikkinäiset lelut ja kirjat roskiin ja ne joilla ei leikitä, niin laittaa isoon säkkiin ja viedä varastoon. Mulla oli jo tällainen säkki joskus, mutta muuton aikana se tulikin vahingossa sisälle ja levisi ympäriinsä. Lisäksi täällä alkaa olla taas luvattoman pölyistä. Koko komeuden kruunasi vielä se, että joku pissaisi meidän matolle tänään. En kerro kuka, ettei lasten tarvitse liiaksi aikuisena hävetä äitin kirjoituksia..

Kuva

Niin piti ja piti. Lauantaina päätin nukkua pitkään ja otin vielä Peikkosen kanssa päiväunetkin, illan löllittiin soffassa katsoen piirrettyjä ja Pitkätukka uskaltautui sen verran pakkaseen, että haki meille pitsaa. Pitsanhaun aikana eräs ystäväni ehdotti mulle illalla keikalle lähtöä. Alkuajatus oli jäädä kotiin löllimään, mutta onneksi en jäänyt! Menimme Nuclear Nightclubiin Cleaning Womenin keikalle. Mähän varoitin noista oudon nimisistä bändeistä.. Ja voi pojat, kun olikin hyvä keikka. Cleaning Womenhan on suomalainen yhtye, joka sähköisesti vahvistetuilla kodinhoitovälineillä, kuten pyykinkuivaustelineillä, pesukoneen vetopyörillä ja roskapöntöillä ja ovat pukeutuneet mustiin jakkupukuihin, sukkahousuihin ja maihareihin. Oli ihanaa yhtenä iltana olla se oma vanha itsensä, joka kaljatuoppi kädessä tanssii itsensä hulluun hikeen.

Kuva

http://www.youtube.com/watch?v=DCdMJtEjpDg

Niitä tuoppeja en kuitenkaan kumonnut liikaa ja taksilla tulin kotilähiöön ja olin kiltisti nukkumassa jo kahden aikaan. Peikkonen herättikin mut jo noin klo 6. Sain kyllä olla horroksessa sohvassa (kiitos Pikku Kakkonen ) ja nukuin taas Peikkonen kainalossa päiväunet ja Päikkäreiden jälkeen lähdettiin Kuperkeikkaan eli Oulun kaupungin liikuntaviraston järkkäämään peuhutapahtumaan ja näimme AnarkisMarttaakin pesueineen pitkästä aikaa. Peuhaamisen jälkeen  istuimme Subwayssa kuulumisia vaihtamassa ja kotiin tultiin sen verran myöhään, että naperot sai laittaa suoraan petiin.

Kuva

Juurikin harmittelin Pitkätukalle, että en tehnyt MITÄÄN mitä olisi pitänyt, mutta samalla tajusin, että mulla on ollut aivan ihana viikonlopu. Unta, ruokaa ja hyvää seuraa ja sopivasti laiskottelua. Tällä jaksaa vielä viimeisen työviikon, ennen pitkää joululomaa ja ehkä ensi viikonlopuuna sen siivoamisenkin. Nyt jatkan tässä sohvassa istumista Pitkätukan kanssa vierekkäin, molemmilla hellästi sylissään… omat läppärit 😀 ihanaa arkiviikkoa kaikille!

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Myönnän heti alkuun olevani aika paskapäinen paras kaveri, vaikka en edes paras kaveri olisikaan. Varsinkin nyt, kun töistä ja päivähoidosta sekoitettu arki vie kaiken ajan ja jaksamisen ja viikonloput menee perheen kanssa ja edes yrittäen purkaa velvollisuuksia, kuten pyykkejä ja tiskejä. Ikävä myöntää, mutta myös rentoutuminen, kahvilla käynti ja itsestään huolen pitäminen fyysisesti ja psyykkisesti tuntuu tällä hetkellä välillä velvollisuudelta. Enkä tätä tarkoita mitenkään negatiivisesti ystäviäni kohtaan, vaan kun univelkas ei enää pysty edes kuvitella pystyvönsä kuittaamaan ja väsymys alkaa olla sitä tasoa, että oikeasti tekisi mieli vain vetää verhot ikkunan eteen, pennut kainaloon ja nukkua talviunta toukokuuhun saakia.

Myönnän myös olevani siinä mielessä onnekas, että voin heti lonkalta heittää yhden käden sormilla laskettavan määrän ihmisiä tästä kaupungista, joille voin soittaa jos jaksamista tai aikaa tai tarvetta juoruilulle, kahvittelulle, sydämen tai pään purkamiselle tai vaan kaljoittelulle löytyy. Nämä samat ihmiset on niitä, jotka onneksi ymmärtääkseni ymmärtävät myös sen,että mulla saattaa viesteihin vastaamiseen kestää joskus päiviä ja joskus pitää perua menot viime hetkellä sen takia, että joku oksentaa tai sen takia, että sohva ja villasukat on sopivampi suunnitelma jaksamisen kannalta illalle kuin minimekko, Martenssit ja kaljantahmea lattia. Tiedän jotenkin heidän myös ymmärtävän epävarmuuttani siinä, että haluaako joku viettää aikaa kanssani ja he ymmärtävät myös sitä erakkomaista puolta minussa. Näiden samojen ystävien kanssa pystyy myös jatkamaan melkein samasta lauseesta, kuin viimeksi tavatessa. Luulen heidän tunnistavan itsensä tästä, joten kiitos teille jokaiselle ❤

Muutama ystävä, joka sopii näihin tunnusmerkkeihin löytyy myös kauempaa. Nämä ystävät ovat tunteneet minut teini-iästä saakka ja muutama jopa melkein peruskoulusta ja yksi pysynyt opiskeluajoilta eli he ovat nähneet minun kasvutarinani ja kasvaneet kanssani. Näihin ystäviin yhteydenpito on tällä hetkellä ihan hävettävän vähäistä, mutta olen onnellinen heistä ja siitä että he ovat pysyneet elämässäni ja että kun saan joku viikonloppu irrottauduttua henkisesti lapsistani ja ajallisesti se mahdollista, niin minulla muutama paikka johon voin mennä juomaan punaviiniä ja parantamaan maailmaa, tanssimaan pöydällä ja krapuloimaan ja ottamaan pidemmän irrottautumisen arjesta. Kiitos myös heille ❤

Surukseni myös muutamista ihmisistä on pitänyt päästää irti. Aika, etäisyys ja elämänvaiheet ovat saaneet huomaamaan erilaisuuden ja sen, että yhteydenpitoa ei kumpikaan edes halua tai jaksa jatkaa. Tämä on aina surullista. Jotkut ystävyydet ovat vain hiljaa häipyneet, jotkut ovat aiheuttaneet isoa metakkaa lähtiessään. Molemmat tavat ovat yhtä sydäntäsärkeviä ja aiheuttaneet minussa suurta surua. En halua kuitenkaan ajatella, että kun joku ovi sulkeutuu se on ikusesti lukossa. Jos muutos tai joku tapahtuma on kaksi ihmistä erottanut, niin voihan se joskus vielä ajan ollessa sopiva niin yhdistääkin?

Joskus kadehdin Pitkätukkaa. Hänellä kun on ala-asteelta asti säilynyt kaveriporukka, jotka tapaavat noin kahdesti vuodessa. En ihan tarkalleen tiedä, miten tämä miesten välinen ystävyys toimii, mutta minä en ainakaan arjessani näe mieheni kauheasti tekstailevan tai soittelevan ystävilleen. Kuitenkin luulen, että jos hänellä olisi huolta, jonka hän haluaisi purkaa jollekin muulle kuin minulle, niin hän voisi ottaa yhteyttä johonkin näistä ystävistään yhtään miettimättä, että onko se sopivaa, koska ei ole heille soittanut kuukausiin. Näille mieheni reissuille olenkin antanut kestoluvan ja teen kaikkeni, että hän tämän porukan reissuille pääsisi mukaan.

Nyt minua on vain alkanut mietityttämään, että kun en nyt jaksa yhteyttä aktiivisesti ystäviini pitää, niin jaksavatko he minuun? Huomaanko pian, että jos minulla surullinen olo tai huolta, että minulla ei ole ketään jolle soittaa? Tämä pelko sai minut tämän kirjoituksenkin kirjoittamaan ja mietin koko ajan, että uskallanko tätä edes julkaista. En kuitenkaan halua ystäviäni syyllistää. Eli jos tätä luet ystäväni ja toivottavasti luet, niin olet ihana ja rakas, anteeksi laiskuuteni ja viimeistään kesällä taas kaljoille tai kahville, jookos? (Ja toki ennemminkin ; )

Kaikkihan me ollaan prinsessoi?

Vajaa viikko sitten minulla oli Peikkosen varhaiskasvatussuunnitelmaan liittyvä keskustelu. En ajatellut hoitaa sitä rautaisella ammattitaidolla, vaan ihan äitinä. Toki käytin kaiken tietämykseni keskustelukaavakkeen täyttämiseen ja hymyssä suin menin minun ”vauvani” ekaan keskusteluun ja odotin innolla kuulla pieneni siitä arkielämästä, jossa en itse voi olla mukana. Keskustelu kulki mukavasti, vaikka en meinannut malttaa pysyä asiassa, vaan kertoilin ylpeänä tyttäreni juuri oppimista sanoista ja taidoista. Kuitenkin pidin huolen, että keskustelu kestäisi vain sille varatun ajan. Olin iloinen, kun kuulin tyttäreni olevan nauravainen, sosiaalinen ja opettelevan pukemaan.

Keskustelun loppupuolella tuli puhe Peikkosen vallattoman (ihanasta) tukasta, johon tulee aina maailman suloisn unitakku, josta tämä lempinimikin peräsin. Yritin myös selittää, että pesen hänen tukkaansa, vaikka se ruuassa aina näytääkin olevan. Kerroin myös, että yritän sitä tukkaa laitta ponnarille tai pinnillä sivuun, mutta Peikkonen ei siitä vielä pidä, niin pieni kuin on. Silloin se tuli se tokaisu ”tästä tytöstä ei saa prinsessaa kyllä tekemälläkään”. Minä hymähdin, laitoin nimet paperiin, hain lasten kassit, otin lapset mukaan menin kotiin ja koko ajan tuo yksi lause soi päässäni. Yritän ajatella, että tämä lastenhoitaja tarkoitti, että tyttäreni on reipas ja tomera, mutta miksi minä pahoitin mieleni? Aloin ajatella miten pienille tytöille leperrellään? Heitä kutsutaan prinsessoiksi. Eikö minun tyttäreni tarvitse tällaista lepertelyä? Ja miten tuo aikuinen, joka on tyttäreni kanssa ollut tekemisissä vasta noin neljä kuukautta, on voinut päättää näin. Eihän hän edes tunne lastani kunnolla.

Yksi iso syy syy miksi pohdin tätä on myös se, että en itsekään ole ollut prinsessatyttö. Olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut siitä mitä päälleni laitan ja ilmaissut itseäni sillä. Ala-asteen päättäjäisiin laitoin Guns n`Roses t-paidan ja revityt farkut, koska vain halusin. En ole myöskään ikinä ollut se tyttö jota pojat nostelee ilmaan ja joka kiljuu. En osaa niistää hiljaisesti, enkä vieläkään käyttää huulipunaa. Viihdyn tennareissa ja maihareissa, mutta myös korkkareissa. Nykyään olen todella sinut itseni kanssa, mutta siihen on kuljettu pitkä matka. Ja tyttäreni on minun ihan pikkuinen kloonini. Tästä olen todella ylpeä ja samalla peloissani. Tuleeko hänellä olemaan itsetunto-ongelmia? Saako hän kavereita? Mitä jos hän haluaa olla prinsessa?

Olen ajatellut olevani jokseenkin sukupuolisensitiivinen kasvattaja. Itse ajattelen sen niin, että en kiellä lapsiltani mitään heidän sukupuolensa takia. Jos Keisari haluaa leikkiä nukeilla tai laittaa päälleen mekon, niin tehkööt niin ja jos Peikkonen haluaa leikkiä autoilla tai vaikka siniset kengät, on se ok. En myöskään värikodaa lasteni vaatteita  vain hennon pinkkiin ja vaaleansiniseen. Mutta silti, tyttäreni on minun prinsessani ja poikani minun sankarini. Peikkoselle on myös ihana ostaa mekkoja, joitä hänen kaappinsa onkin liian täynnä. Samoin jos Keisari haluaa Salama McQueen tai Spiderman-paidan ostan sen hänelle, jos hän tarvitsee paitoja. Nämä tokikin vain hyvin kärjistettyjä esimerkkejä. Toivon kuitenkin kasvattavani tytön, joka osaa itse vaihtaa lamppunsa ja vaikka vaihtaa talvirenkaat autoon, vaikka itse olenkin pyytänyt isäni ajamaan 300 km vaihtamaan kerran opiskelija-asuntooni keittiönlampun. Toivon myös kasvattavani pojan, joka ei kuvittele tiskaamisen, pyykkämisen ja lastenhoidon kuuluvan vain naisille. Toivon kasvattavani myös yksilöitä, jotka kunnoittavat muita sukupuoleen tai vaikkapa seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta.

Muistan vieläkin näin kolmekymppisenä,kuinka omaa äitini ei päästänyt minua pienenä balettiiin vedoten siihen, että olen liian pullukka. Hän varmaan tarkoitti hyvää ja suojella minua, mutta vaikutus oli päinvastainen. Mutta omalle tyttärelleni  aion aukaista kaikki ovet mitkä vain pystyn. Ja käyttää nykyään jo melko vahvaa itsetuntoani ja persoonaani ja kasvattaa hänelle hyvän itsetunnon, ainakin niiltä osin, joihin pystyn vaikuttamaan. Se on kuitenkin parasta mitä pystyn tekemään, en pysty estämään kaikkia ilkeyksiä mitä hän sattuu ehkä joskus kuulemaan tai poistamaan kaikkia paskapäitä hänen tieltään. Mutta  hän on aina minun prinsessani, minun Peikkoprinsessani ❤

Jos sä oot pitkä sä voit olla prinsessa

Jos sä oot lyhyt sä voit olla prinsessa
 Jos sä oot iso sä voit olla prinsessa
 Jos sä oot pieni sä voit olla prinsessa

-Sini Sabotage:Kaikkihan me ollaan prinsessoi (Ipanapa räp)-