Elämäni rouvana

Tänään on meidän kolmas hääpäivämme. Olemme olleet yhdessä Pitkätukan kanssa viisi vuotta ja juuri ennen tapaamistamme olin jo luopunut toivosta saada ikinä rakastavaa, hellää ja luotettava parisuhdetta. Olin siis hyvällä alulla katkeroituneeksi vanhaksipiiaksi ja ihan varma, että musta tulee jonkun naapuruston hullu erakko mummo ja kun mä kuolen. niin mut löydetään vasta kun mun kissat on melkein syöneet mut.

Sitten tuli se kohtalokas ja erilainensekä älyttömän hauska viesti silloiseen nettideittiprofiilini. Silloin oli huhtikuun loppu ja pian tulossa 25. syntymäpäiväni.  Aloimme jutella, lähettelimme kuvia ja musiikkia toisillemme ja molemmat olimme ihan ihmeissämme, että voiko tällaista olla. Tapaamista suunniteltiin varovasti  tulevan kesän Provinssiin. Tuli vappuviikko ja silloin Oulussa asuva Pitkätukka kyseli suunnitelmiani vapuksi ja ehdotti, että voisi matkata sen noin 550 km minua tapaamaan. Yritin olla vain varovaisen innostunut ja muistaa, että mustahan piti tulla kyyninen. Hän tuli, menin vastaan ja se eka vilkaisu jo heitti sydämessäni voltin. Ekat treffit kestivät viisi päivää, näimme kuukauden aikana kolmesti, kun Pitkätukka reissasi eestaas minua tapaamaan ja kuukauden seurustelun jälkeen pakkasin ison punaisen matkalaukun ja lähdin Ouluun siksi kesäksi ja sillä tiellä olen. Menimme kihloihin sen kesän aikana ja teimme kahden viikon reppureissun Sloveniaan ja reissun jälkeen hain muuttokuorman Ouluun. Puolen vuoden jälkeen aloin odottamaan Keisaria ja Keisarin ollessa vajaan vuoden meillä oli häät. ja nyt meillä on jo neljäs yhteinen koti ja ihana Peikkonenkin. Eli nopeaa toimintaa on ollut, mutta en kadu hetkeäkään.

Pari viimeistä vuotta on ollut aika raskasta, eletään ruuhkavuosia ja kahden pienen lapsen, Peikkosen koliikin, töiden ja vapaa ajan kanssa ollaan jonglöörattu.  Tämä kevät olemme ollet molemmat kotona ”downshiftaamassa” olosuhteiden pakosta. Parisuhteemme on kestänyt myös lapsen vakavan sairastumisen ja rankat hoidot. Eli aikoimista myrskyä on ollut, mutta nyt on tyyntä ja kaikki hyvin. Minä rakastan sinua, Pitkätukkani ❤

 

Kuva hääpäivältämme

Advertisement

Dialogia Keisarin kanssa

Keisari: Miksi sää istut siinä koneella?

Minä: No äiti kirjoittaa äitin blogia.

Keisari: Miksi sää kirjotat sitä blogia?

minä: No kun se on äitin harrastus.

Keisari: No voisitko harrastaa jotain muuta, kuten vaikka miekkailua?

❤ Taas yksi syy lisää miksi tuo lapsi on niin sydäntä pakahduttavan ihana ❤

A Beautiful Body

Mami Go Go-blogissa heitettiin eilen mielenkiintoinen haaste, jossa haluan olla mukana,vaikka alkutekijöissä tämä minun blogiräpellykseni onkin. Myös haasteen alkuperä liikutti minua ja eilen istuinkin lasten päiväuniaikaan koneella, katsoin tämän videon ja itkin.

Mua pelottaa ihan helvetisti julkaista tämä kuva. Mä en ikinä muista aikaa, jolloin olisin rakastanut vartaloani. Lähelle ihastusta päästiin vain lapsieni odotusaikana. Minulla on rintakehässä suurehko arpi, jonka takia kaikki ihanat tissinvilautuspaidat on minulta ikuisessa pannassa, en vain pysty sitä arpea julkisesti näyttämään. Toki se usein saattaa kauluksesta vilahtaa, vaikka yritän pukea alle topin, joka sen peittäisi ja kääntää paidat väärinpäin, että kaulus olisi mahdollisimman korkea. Luottotatuoijani luona olen käynyt ja suunnitteilla onkin projekti arven kaunistamiseen, kun vain saa rahat siihen raavittua.

Mä olen aina myös ollut todella pyöreä. Pyöreä kuulostaa kauniimmalta kuin lihava. Nykyään olen kyllä todella lihava. Ainoastaan sairastaessani melko pahaa masennusta opiskeluaikoina ja en syönyt, vaan join kahvia ja poltin tupakkaa laihduin melko pieneksi ja olin vartalooni tyytyväinen, vaikka kehoani samalla tuolla tavalla kaltoin kohtelin. Sitten tapasin Pitkätukan ja nyt viittä vuotta ja melkein 40 kiloa myöhemmin tuo mies vaikuttaa silti olevan ihan yhtä hullaantunut kroppaani. Pöhkö 🙂

Keisarin odotusaikana kiloja tuli ja ne karisivat kyllä imettäessä, mutta tulivat takaisin, kun mammalomalla söin suklaalevyn päivässä ja jätskipurkin illassa masennukseeen. Peikkosta kun aloin odottamaan olin taas melko ylipainoinen ja aika sairaalloisesti huolehdin mitä raskausaikana söin ja painoni olikin synnyttämään mennessä sama kuin raskauden alussa. Toki kun tuo vaa ’an numero oli iso ja vauva kasvoi hyvin, niin huolta ei ollut. Ainakaan terveydenhuollon silmissä. Painoa lähti lisää imettäessä ja ruokavaliota karsiessa koliikkia helpottaakseni, mutta sitten aloin syödä väsymykseeni ja sillä tiellä ollaan. Olen varmaan tällä hetkellä lihavimmillani.

Kuva on otettu tänä aamuna, Pitkätukka otti ja yritän nähdä tämän hänen silminsä. Olenkin iloinen, että joku vartaloani rakastaa, kun en itse siihen pysty. Tatuointini ja lävistykseni on yksi tapa opetella siitä pitämään, kun ikuistan siihen minulle tärkeitä ja minusta kauniita kuvia. Silti kuvaa katsoessa tunnen pientä kiintymystä. Tuo on minun ja sen kanssa ollaan käyty monia juttuja läpi ja selvitty monesta. Se on myös ollut hyvin isosti mukana siinä, että minulla on nyt kaksi ihanaa lasta. Eli se on ihan ok. Piste. Joskus toivon, että pystyn sanomaan sen olevan ihan kiva.

Ai niin…

Missähän vaiheessa pitäisi alkaa huolestua tästä unohtelusta ja ihan suomeksi sanottuna hölmöydestä? Tänään mä, jolla pitäisi olla ihan ammatinkin puolesta noi menettelyt tuttuja niin muistin, että en ole tainnut meidän omien lasten hoitopaikoista lähettää sitä lippulappusta, missä ilmoitan ottavani ne paikat vastaan. Tai totuuden nimissä, mä  huomasin tän jo noin kuukausi sitten, kunnes unohin, välillä muistin ja taas unohin. No tarina onneksi päättyi onnellisesti ja hoitopaikat ovat pysyneet tallessa tuossa naapuripäiväkodissa.

Toinen jo nyt huvittava tarina mun stressin ja unenpuutteen uuvuttamasta päästäni tapahtui muutama viikko sitten. Mä siis olin sopinut FB-kirppiksellä kaupat pyörästä ja koska täältä lähiöstä oli pitkä matka pyörää hakemaan, niin ajattelin soittaa tälle pyöräkauppiaallae ennen lähtöäni. No mä katsoin viestiketjusta puhelinnumeron ja soitin siihen ja samantien puhelin tuuttasi varattua,. No toistin tämän muutaman kerran ja kirosin päässäni joutuneeni jonkun huijarin ja pyörävarkaan uhriksi. Sitten päätin laittaa numeroon hieman ylimielisen viestin, niin tekstariäänen piipatessa tajusin soittaneeni ja tekstailleeni omaan numerooni.

Päivittäin ja viikoittain mä unohan soittaa ihmisille takaisin, vastata viesteihin, antaa lapsille vitamiinit, toistan muutaman minuutin päästä juuri kertomani tarinan ja niin edelleen. Tänään kuitenkin iltasatuhetkellä Keisari näytti mulle yhtä kirjaa ja kysyi minulta sen kannessa olevan pupun kuvaa ja mä muistin sen salamannopeasti. Aloinkin miettiä, että jos mä en olekaan hitaasti ja suht nuorena dementoituva, vaan mun pää on tällä hetkellä ylikuormitettu lempikirjojen päähenkilöillä, hiekkalaatikkokamujen (mutta ei niiden äitien) nimillä, pehmolelujen nimillä, leivonnaisten resepteillä, leikkitreffien aikatauluilla, sosiaaliturvatunnuksilla (niitä pitää muistaa kolme, siis kolme!), loruila, lauluilla, pikku kakkosen ohjelmistolla, mielikuvituskavereilla, korvatulehdusten määrillä ja ajankohdilla, hampaiden puhkeamisten järjestyksellä, ensiaskelten muistiin videoinneilla, nakkikastikkeen reseptillä… Eli lyhyesti sanottuna mun pää on niin täynnä äitiyttä, että sinne ei muuta meinaa mahtua. Toki varmaan osansa on tällä univelalla, josta jaksan aina ruikuttaa. Univelasta päästään varmaan samoihin aikoihin kuin asuntovelasta eli lasten ollessa kolmekymppisiä, koska uskon etteivät ne enää viimeistään kolmekymppisinä halua meitä yöllä pissattamaan, antamaan maitoa tai vettä ja viereen nukkumaan. Äitiydestä ei pääse enää ikinä ja luulen, että tämä sekopäisyys ja unohtelu ja ylikuormitus vaan pahenee lasten kasvaessa. Samalla pelottavasti aloin ymmärtämään hieman paremmin omaa äitiäni. Siinäpä mietittävää tälle iltaa

Touhua ja tuhinaa

Mukava päivä ollut tänään, vaikka mitään en juuri tehnyt, mitä aamulla aioin. Aamupalan jälkeen lähdettiinkin ulos ja sielä viihdyttiinkin naapurin muksujen ja mammojen kanssa melkein kaksi tuntia! Sitten huokutteli päiväunet kaikkia yökukkujia ja nukuttiinkin melkein Keisarin jumpan ohi. Vähän ehkä nolotti, kun jumppari tuli ja kaikilla mulla tyynynjäljet naamassa ja lapset vielä nukkuivat. No mä luulen, että se ja kaikki muutkin meillä edes kerran käyneet ovat hoksanneet neidän olevan ihanan boheemeja (lue laiskoja).

Iltapäivällä lasten ja naapurin mammojen kanssa ulkoili Pitkätukka ja mä join kahvia ja facebookkasin… Eikun siis tein ruokaa ja siivosin tietenkin (ehkä se kalapuikkojen paisto ei oikeaari kestänyt 45 min) ja illalla tehtiin vielä kunnon hippeinä reissu pyörillä ja peräkärryllä kauppaan ja Peikkonen kiljui koko matkan kotiin. Kun sain lapset nukkumaan ,niiden levitettyä ensin puurot pöydälle ja lattialle ja kasteltua kylppärin, istuinkin vain hetken hämärässä ja hiljaisessa lastenhuoneessa ja kuuntelin nassukoideni tuhinaa, aika ihanaa.

Huomenna olen päättänyt haastaa itseni käymään kaupunnissa asti lapset pyörän peräkärryssä. Tämä vaatii ainakin munkit ja croissantit lempikaupastani Lidlistä ja jäätelöä, paljon. Mutta joskus on kiva suunnitella kaikkea ja unohtaa suunnitelmat ja mennä vaan tilanteen mukaan, tämän ihanuuden on minulle opettanut äitiys.

Mä yritän….

Noniin tästä se alkaa, se postaus jonka aikana mun ei pitänyt marista kertaakaan 🙂 ja muutenkin projekti nimeltään äidillekin omia projekteja. Lapset olivat ilmeisesti kovasti kaivanneet minua illalla, koska yöllä heräiltiin aika useasti ja kuuden maissa roudasinkin lapset meidän väliin, jonne Peikkonen nukahti, mutta Keisari vain minua potki ja kyseli, etttä ” miksi tässä pitää maata” 😀 koska en keksinyt vastausta niin jätinkin peikkosen isin kainaloon ja lähdimme pikku kakkos- ja puurohommiin. Ja päätin nauttia kiireettömästä ja aikaisesta aamusta. Ehdinpähän juoda ainakin yhden kupin kahvia enemmän.

Nyt lapset pestynä, puurotettuna ja puetettuna ja on mun aamusmootsien ja toisen kupin kahvia aika ja päivän suunnittelu. Ajattelin ainakin uskaltautua lähiöstä kaupunniin stekkaamaan pystyykö mun puuron ja kuolan kuorruttamaa puhelinta pelastaaja hakea resoria mun eilen aloittamaan ompeluprojeltiin. Seuraavakin projekti kutkuttaa, kun haluaisin tehdä haaremihousut Outi Les Pyyn ohjeella, että saan sitten kulkea ympäri kyliä kertomassa mihin ei saa koskea 😉

Huomaan kyllä, että mulla toi marina tulee aika lunnostaan, vaikka yrittää muuta. Mun pitääkin usein pyytää Pitkätukan muotoilemaan virallisemmat tekstit ja vieraille ihmisille sähköpostit ja poistaan niistä kaiken draaman 😀 Mitäs teidän päivään?

Hengitä välillä, äiti

Viimeiset viikot (tai oikeastaan kuukaudet ja vuodet) ovat olleet niin kiireisiä, että helposti sortuu semmoseen hampaat irvessä suorittamiseen vain. Katsoin noita viimeisiä postauksianikin, niin aika marinaa ovat nekin olleet. Toki ihan hyvää marinaa minusta. Enkä tarkoita, että pitäisi myös hampaat irvessä hymyillä, vaikka sisällä v*******i.

Mä olen oikeasti aika onnellinen, kun mulla ihanat ja tällä hetkellä terveet lapset, ihana aviomies joka rakastaa, kiva koti, työpaikka ja ruokaa kaapit täynnä ja ihania ystäviä. Ilman noitakin voi olla onnellinen, mutta mut ne tekee onnelliseksi. Ja olenkin ennen ollut ilman noita onnellinen ja mietin, että mistä se onnentunne tuli. Silloin huomasin, että multa on jäänyt puuttumaan omasta elämästä ne pikku asiat mistä itsekkäästi nautin. Kuten lukeminen, musiikin kuuntelu, keikoilla käynti, ompeleminen, maailman parantaminen viinipullon kanssa aamuviiteen, spontaani ulos lähteminen ja niin edelleen. Tuntuu, että elämä menee joka päivä samaa rataa ja tiskien ja pyykkien ja lasten kanssa olon jälkeen sitä ei illalla jaksa kuin avata Ben&Jerrysin ja lösähtää telsun eteen ja nukahtaa siihen.

Nyt kuitenkin tapahtui joku herääminen, kun tajusin että lapsetkin jo niin isoja etteivät tarvi minua joka hetki vaan osaavat itekseen myös leikkiä ja ai niin meillä asuu toi karvainenkin otus, joka niiden kanssa voi olla. Tämän blogin aloittaminen ja nyt kiihtyvämpi postaustahti on eka askel. Toka askel oli tänään meidän mammaryhmän kässäkerhossa käynti ja kaavojen piirtäminen ja muutenkin vapaaillan vietto aikuisseurassa. Kolmas askel voisi olla huomenna lenkille meno ja neljäs askel saattaisi olla kirjastoon meno (heti kun varaa maksaa mun sakot pois, hyi minua). Viides askel eli viinipullot ja keikat vaativat nykyään vähän enemmän suunnittelua.

Eli nyt aion alkaa etsiä asioita mistä minä saan iloa ja sisältöä elämään ja sitä kautta se vaikuttaa myös todella positiivisesti lapsiin. Oli huomattavasti helpompaa naurun- ja herkkujentäyteisen illan jälkeen nukuttaa ylikierroksilla käyvää taaperoa, kun koko illan puurtamisen jälkeen puolikuolleena. Lupaan myös että seuraavassa postauksessa ei marista 🙂 ainakaan kovin paljon..

Nyt meni hermot…

Saako äidillä mennä hermot? Saanko määkin heittäytyä selälleni karkkihyllyn eteen ja huutaa, että ”KUN MÄ HALUUUUUUN SUKLAATA”.

Olen todennut, että mulla on nyt kaksi (t)uhmaikäistä. Ja lisäksi tuo melkein nelivuotias välillä käyttäytyy, kuin tuo puolitoistavuotias ja välillä kuin naapurin kuusivuotias. Suklaata kuluu äitillä, kun yritän sillä pidentää hermojani ja se näkyy jo vyötärölläkin. Meillä meni jäähyt jo jäähylle hetkeksi, mutta nekin pitänyt taas ottaa kokeiluun.

Munhan pitäisi olla tosi kekseliäs jo ammatinkin puolesta, että mitä tehä, kun Keisari sylkee maidot lattialle ja juoksee karkuun ja heittää mua Teletapeilla päähän tai kun Peikkonen heittäytyy selälleen ulvomaan, vain sen takia, kun ei saa oman mehujäänsä syömisen jälkeen syödä munkin jäätelöä. Mutta silti vaan alkaa harmittaa. Ja raahaan sätkivän ja mua jo kohta pidemmän lapsen jäähylle ja pienemmälle vain sanon, että ”hahah, oma moka kun ahmit ja tuhrit herkkus jo”. (No en oikeesti sano ääneen noin taaperolle, mutta ajattelen niin.) Tiedän toki, että noi asiat pitäisi keskustella ja puida ja olla ite se aikuinen, mutta aina ei vain jaksa. No joskus mä kyllä yritän sitä kuuluisaa huomion kääntämistä ja se kyllä toimii, Samoin kuin lahjonta (sekä uhkailu ja kiristys.)

Osasyynsä mun hermojen kireydelle löytyy toki myös siinä, että en ole pian neljään ja puoleen vuoteen nukkunut yli neljän tunnin pätkää. Huonosti nukkuminen alko minulla jo Keisarin odotusaikana ja jatkuu vaan.  Luin juuri eilen. Nyt.fi sivuilta artikkelin, joka käsitteli univajetta ja en tiennyt itkeäkö vai nauraa noin tutuille oireille.

Tänään tuttu äiti kysyi, miten mä jaksan työkseni hoitaa noin kahtakymmentä uhmaikäistä. Mä olen paljon asiaa miettinyt, kun odotan kuumeisena työn alkamista ja lomalle lomalta pääsyä. Päädyin siihen, että töissä mulla työkavereita ja vessa-, ruoka- ja kahvitauot ja ennen kaikkea se, että mulla ei töissä muksuihin sitä tunnelatausta, että MUN olisi pitänyt ne kasvattaa käsittelemään asiat tyynen zeniläisesti.

Omissa lapsissa ja niiden tavoissa käsitellä asiota näkee myös ne omat huonot sekä hyvät puolet. Toki meillä asuu kaksi ihan eri persoonaa. Neiti Peikkonen on niiin temperamenttinen ja olen kyllä päättänyt sen olevan vain hyvä persoonallisuuspiirre. Herra Keisari taasen on herkkä ja helpoosti loukkantuva murjottaja ja sekin on hyvä. Ja toki tämän lisäksi heillä on miljoona muutakin ihanaa piirrettä, mutta jos nyt edes yritän keskittyä tähän kiukutteluun. Sekin kyllä hassua miten kaksi samoita tekijöistä tullutta ja samoilla keinoilla kasvatettua lasta voi ollakin niin (ihanan) erilaisia.

Eli meillä riidellään, mutta myös rakastetaan. Sen mä olen päättänyt, että meidän perheessä ei asioista olla hiljaa. Jos välillä kuumenee tunteet ja yltyy ääni sekä lapsilla, että vanhemmilla, niin sitten kun tilanne rauhoittuu, niin sitten keskustellaan miksi sanottiin ja tehtiin niin ja sitten halitaan ja pussaillaan ja sylitellään. Mä olen ajatellut, että mun lapset ei ainakaan hätkähdä sitten aikuisena mitään tunneryöppyjä, eikä varsinkaan aattele, että niissä mitään väärää.

Mutta mitenkäs teillä? Räjähdättekö, keskusteletteko vai annatteko karkkia? (Mä teen noita kaikkia) ja ai niin, saako tästä edes ääneen puhua? ps. kommentti ois kiva

Mun piti…

Siis kirjoittaa yksi tosi hyvä juttu, johon sain idean mökillä. Mun piti myös katsoa joku hyvä leffa ja syödä salaattia. Mun piti tiskata ja pyykätä.
Mutta 4 tunnin bussireissu lasten kanssa, terveyskeskuksessa peikkosen huuleen liimaaminen, kahen yliväsyneen lapsen kotiin roudaus ja nukutus, ruuan laitto, syöminen ja siivominen, kaupassakäynti tuplilla ja kahen pässinp.. kultamussukan iltatoimet veti ihan veteläksi. Vedin aitoja matalaksi nukuttamalla molemmat mun viereen ja onhan se mukavaa, että joku potkii ja kuorsaa mun vieressä, kun Pitkätukka on vielä reissussa.
Taidan siis vain vetää jätskiöverit, katsoa jotain roskaa kuten tanssin superäitejä (enhän siis ikinä sellaista kato 🙂 ja mennä pian nassukoiden väliin nukkumaan. Hyvää yötä ja jospa huomenna jaksaisin naputella jotain järkevää. Poks, nyt aukes jätskitölkki.

Keisari päätti piristää isin suunnittelulehtiötä ja piirsi sinne kuumahuuleen. Tästä kiitos Risto Räppääjän. Kyllä nyt on hieno suunnitella tärkeitä työjuttuja :) eihän tommosesta voi ees harmistua <3