Ai niin…

Missähän vaiheessa pitäisi alkaa huolestua tästä unohtelusta ja ihan suomeksi sanottuna hölmöydestä? Tänään mä, jolla pitäisi olla ihan ammatinkin puolesta noi menettelyt tuttuja niin muistin, että en ole tainnut meidän omien lasten hoitopaikoista lähettää sitä lippulappusta, missä ilmoitan ottavani ne paikat vastaan. Tai totuuden nimissä, mä  huomasin tän jo noin kuukausi sitten, kunnes unohin, välillä muistin ja taas unohin. No tarina onneksi päättyi onnellisesti ja hoitopaikat ovat pysyneet tallessa tuossa naapuripäiväkodissa.

Toinen jo nyt huvittava tarina mun stressin ja unenpuutteen uuvuttamasta päästäni tapahtui muutama viikko sitten. Mä siis olin sopinut FB-kirppiksellä kaupat pyörästä ja koska täältä lähiöstä oli pitkä matka pyörää hakemaan, niin ajattelin soittaa tälle pyöräkauppiaallae ennen lähtöäni. No mä katsoin viestiketjusta puhelinnumeron ja soitin siihen ja samantien puhelin tuuttasi varattua,. No toistin tämän muutaman kerran ja kirosin päässäni joutuneeni jonkun huijarin ja pyörävarkaan uhriksi. Sitten päätin laittaa numeroon hieman ylimielisen viestin, niin tekstariäänen piipatessa tajusin soittaneeni ja tekstailleeni omaan numerooni.

Päivittäin ja viikoittain mä unohan soittaa ihmisille takaisin, vastata viesteihin, antaa lapsille vitamiinit, toistan muutaman minuutin päästä juuri kertomani tarinan ja niin edelleen. Tänään kuitenkin iltasatuhetkellä Keisari näytti mulle yhtä kirjaa ja kysyi minulta sen kannessa olevan pupun kuvaa ja mä muistin sen salamannopeasti. Aloinkin miettiä, että jos mä en olekaan hitaasti ja suht nuorena dementoituva, vaan mun pää on tällä hetkellä ylikuormitettu lempikirjojen päähenkilöillä, hiekkalaatikkokamujen (mutta ei niiden äitien) nimillä, pehmolelujen nimillä, leivonnaisten resepteillä, leikkitreffien aikatauluilla, sosiaaliturvatunnuksilla (niitä pitää muistaa kolme, siis kolme!), loruila, lauluilla, pikku kakkosen ohjelmistolla, mielikuvituskavereilla, korvatulehdusten määrillä ja ajankohdilla, hampaiden puhkeamisten järjestyksellä, ensiaskelten muistiin videoinneilla, nakkikastikkeen reseptillä… Eli lyhyesti sanottuna mun pää on niin täynnä äitiyttä, että sinne ei muuta meinaa mahtua. Toki varmaan osansa on tällä univelalla, josta jaksan aina ruikuttaa. Univelasta päästään varmaan samoihin aikoihin kuin asuntovelasta eli lasten ollessa kolmekymppisiä, koska uskon etteivät ne enää viimeistään kolmekymppisinä halua meitä yöllä pissattamaan, antamaan maitoa tai vettä ja viereen nukkumaan. Äitiydestä ei pääse enää ikinä ja luulen, että tämä sekopäisyys ja unohtelu ja ylikuormitus vaan pahenee lasten kasvaessa. Samalla pelottavasti aloin ymmärtämään hieman paremmin omaa äitiäni. Siinäpä mietittävää tälle iltaa

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s