Kalsarijoulu <3

20131225-210710.jpg

Joulu on taas.. ohi. Tai ainakin melkein. Olemme olleet siis joulun Oulussa. Olemme viettäneet jouluja vuorotellen minun kotonani Etelä-Pohjanmaalla tai kotosalla. Pari viime joulua meni mummolassa, koska kaksi vuotta sitten olin väsynyt ja raskaana ja viime vuonna olin väsynyt kahden pienen lapsen äiti. Näillä syillä ja pienellä nyyhkinnällä sain tahtoni läpi ja Pitkätukan anoppilaan.

Älkää käsittäkö väärin. Musta nämä kotijoulutkin on ihania, mutta työläitä. Vaikka kuinka vakuutan itselleni, että einekset on ok ja tuikkujen valossa ei pölyt näy, niin minulle iskee silti joku emännyysvimma ennen joulua ja kaikki pitää olla tipeti tipe tip top. On siis ollut helpompaa karata äidin helmoihin ja onhan se ihanaa nähdä perhettä jouluna.

Nyt kuitenkin päätimme olla joulun kotona. Ja tein sovinnon itseni ja Pitkätukan kanssa. Haluan, että on siistiä, mutta laatikot teki Saarioisten äidit eikä tämä äiti. Ja arvatkaa mitä? Tämä on ollut ihanaa ja mä olen ihan älyttömän rentoutunut ja tää on olut musta aivan ihana joulu. On saanut päättää mitä syödään ja milloin ja mitä katsotaan ja milloin ja miten kinkunkastike tehdään ja paljonko saa hyasintille antaa vettä.

Viikonloppuna jo saimme siivottua, kuusen haettua sekä pystytettyä ja käytyä lähimmässä Citymarketissa menettämässä hermot, saamassa itkupotkuraivarit ja huutamaassa ja kyllä lapsiakin pänni.. Aatonaaton saimmekin rentoutua ja kävimme ulkona lounaalla iskän työaamun jälkeen. Mä toki yritin aatonaattona sairaalareissua kiipeämällä pöydän päälle vaihtamaan verhoja ja surffasinkin sieltä alas vieden maljakot ja kynttilät mukanani. Onnekseni selvisin muutamalla ruhjeella ja säikähtäneellä taaperolla, joka ei onneksi ollut pöydän alla..”Oysiin jouluksi”-projektia jatkoi Peikkonen yrittämällä syödä lasinsiruja, kolikoita ja nuppineulan. Onneksi Pitkätukka kotiutui jo 11 aikaan ja esti naisväen vaaralliset puuhat. Jännitys jatkoi kinkun paistamisella, jonka pelkäsin räjähtävän yöllä.

Aattoaamun aloitimme Peikkosen kanssa jo puoli seitsemän riisipuuronkeittohommilla ja kahvilla. Miesväen herättyä söimme puurot, kävinme ulkona toppavaatteet yökkäreiden päällä ja tulimme kotiin syömään itsemme tainnuksiin. Pukki kävi päikkäreiden jälkeen ja loppuilta menikin leluilla leikkiessä ja telkun ääressä löhötessä. Keisari sai radio-ohjattavan auton ja turtlesin sekä kirjoja ja vaatteita, peikkonen sai vauvanuken ja Hello Kittyn sekä myös kirjoja ja vaatteita. Eipäs ollut kamalan sukupuolineutraalia nämä lahjat, mutta kerrottakoon, että Peikkonen olisi halunnut vaihtaa aluksi vauvan autoon ja sai raivarit, kun veli ei suostunut. Saunan jälkeen pikkutontut simahtivat ja meillä aikuisilla oli herkkuhetki Popin samiskalsareissa, jotka pukki toi. Pitkätukka sai minulta myös Gugguu kidsin miestenmallistosta hupparin ja housut ja mä sain mummomaisen niskatyynyn, jota toivoin ja totaalisena yllätyksenä lahjakortin isoon tatuointiin!!! Iik, en malta oottaa!

Tämä päivä on mennyt maaten ja syöden herkkuja. Huomenna voisi kyllä maistua jo joku muu, kuin jouluruoka, niin ihanaa kuin se onkin. Huomenna lähdemmekin sukuloimaan. Eli nyt pitäisi pakata, mutta ehkä ennen sitä vielä vähän herkkuja ja telkkua… Mites teillä on joulu mennyt?

Mainokset

Akut lataukseen

Mulla oli suuret suunnitelmat aloittaa jouluksi raivaaminen  siivoaminen jo tänä viikonloppuna. Haluaisin viedä kaikki rikkinäiset lelut ja kirjat roskiin ja ne joilla ei leikitä, niin laittaa isoon säkkiin ja viedä varastoon. Mulla oli jo tällainen säkki joskus, mutta muuton aikana se tulikin vahingossa sisälle ja levisi ympäriinsä. Lisäksi täällä alkaa olla taas luvattoman pölyistä. Koko komeuden kruunasi vielä se, että joku pissaisi meidän matolle tänään. En kerro kuka, ettei lasten tarvitse liiaksi aikuisena hävetä äitin kirjoituksia..

Kuva

Niin piti ja piti. Lauantaina päätin nukkua pitkään ja otin vielä Peikkosen kanssa päiväunetkin, illan löllittiin soffassa katsoen piirrettyjä ja Pitkätukka uskaltautui sen verran pakkaseen, että haki meille pitsaa. Pitsanhaun aikana eräs ystäväni ehdotti mulle illalla keikalle lähtöä. Alkuajatus oli jäädä kotiin löllimään, mutta onneksi en jäänyt! Menimme Nuclear Nightclubiin Cleaning Womenin keikalle. Mähän varoitin noista oudon nimisistä bändeistä.. Ja voi pojat, kun olikin hyvä keikka. Cleaning Womenhan on suomalainen yhtye, joka sähköisesti vahvistetuilla kodinhoitovälineillä, kuten pyykinkuivaustelineillä, pesukoneen vetopyörillä ja roskapöntöillä ja ovat pukeutuneet mustiin jakkupukuihin, sukkahousuihin ja maihareihin. Oli ihanaa yhtenä iltana olla se oma vanha itsensä, joka kaljatuoppi kädessä tanssii itsensä hulluun hikeen.

Kuva

http://www.youtube.com/watch?v=DCdMJtEjpDg

Niitä tuoppeja en kuitenkaan kumonnut liikaa ja taksilla tulin kotilähiöön ja olin kiltisti nukkumassa jo kahden aikaan. Peikkonen herättikin mut jo noin klo 6. Sain kyllä olla horroksessa sohvassa (kiitos Pikku Kakkonen ) ja nukuin taas Peikkonen kainalossa päiväunet ja Päikkäreiden jälkeen lähdettiin Kuperkeikkaan eli Oulun kaupungin liikuntaviraston järkkäämään peuhutapahtumaan ja näimme AnarkisMarttaakin pesueineen pitkästä aikaa. Peuhaamisen jälkeen  istuimme Subwayssa kuulumisia vaihtamassa ja kotiin tultiin sen verran myöhään, että naperot sai laittaa suoraan petiin.

Kuva

Juurikin harmittelin Pitkätukalle, että en tehnyt MITÄÄN mitä olisi pitänyt, mutta samalla tajusin, että mulla on ollut aivan ihana viikonlopu. Unta, ruokaa ja hyvää seuraa ja sopivasti laiskottelua. Tällä jaksaa vielä viimeisen työviikon, ennen pitkää joululomaa ja ehkä ensi viikonlopuuna sen siivoamisenkin. Nyt jatkan tässä sohvassa istumista Pitkätukan kanssa vierekkäin, molemmilla hellästi sylissään… omat läppärit 😀 ihanaa arkiviikkoa kaikille!

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Myönnän heti alkuun olevani aika paskapäinen paras kaveri, vaikka en edes paras kaveri olisikaan. Varsinkin nyt, kun töistä ja päivähoidosta sekoitettu arki vie kaiken ajan ja jaksamisen ja viikonloput menee perheen kanssa ja edes yrittäen purkaa velvollisuuksia, kuten pyykkejä ja tiskejä. Ikävä myöntää, mutta myös rentoutuminen, kahvilla käynti ja itsestään huolen pitäminen fyysisesti ja psyykkisesti tuntuu tällä hetkellä välillä velvollisuudelta. Enkä tätä tarkoita mitenkään negatiivisesti ystäviäni kohtaan, vaan kun univelkas ei enää pysty edes kuvitella pystyvönsä kuittaamaan ja väsymys alkaa olla sitä tasoa, että oikeasti tekisi mieli vain vetää verhot ikkunan eteen, pennut kainaloon ja nukkua talviunta toukokuuhun saakia.

Myönnän myös olevani siinä mielessä onnekas, että voin heti lonkalta heittää yhden käden sormilla laskettavan määrän ihmisiä tästä kaupungista, joille voin soittaa jos jaksamista tai aikaa tai tarvetta juoruilulle, kahvittelulle, sydämen tai pään purkamiselle tai vaan kaljoittelulle löytyy. Nämä samat ihmiset on niitä, jotka onneksi ymmärtääkseni ymmärtävät myös sen,että mulla saattaa viesteihin vastaamiseen kestää joskus päiviä ja joskus pitää perua menot viime hetkellä sen takia, että joku oksentaa tai sen takia, että sohva ja villasukat on sopivampi suunnitelma jaksamisen kannalta illalle kuin minimekko, Martenssit ja kaljantahmea lattia. Tiedän jotenkin heidän myös ymmärtävän epävarmuuttani siinä, että haluaako joku viettää aikaa kanssani ja he ymmärtävät myös sitä erakkomaista puolta minussa. Näiden samojen ystävien kanssa pystyy myös jatkamaan melkein samasta lauseesta, kuin viimeksi tavatessa. Luulen heidän tunnistavan itsensä tästä, joten kiitos teille jokaiselle ❤

Muutama ystävä, joka sopii näihin tunnusmerkkeihin löytyy myös kauempaa. Nämä ystävät ovat tunteneet minut teini-iästä saakka ja muutama jopa melkein peruskoulusta ja yksi pysynyt opiskeluajoilta eli he ovat nähneet minun kasvutarinani ja kasvaneet kanssani. Näihin ystäviin yhteydenpito on tällä hetkellä ihan hävettävän vähäistä, mutta olen onnellinen heistä ja siitä että he ovat pysyneet elämässäni ja että kun saan joku viikonloppu irrottauduttua henkisesti lapsistani ja ajallisesti se mahdollista, niin minulla muutama paikka johon voin mennä juomaan punaviiniä ja parantamaan maailmaa, tanssimaan pöydällä ja krapuloimaan ja ottamaan pidemmän irrottautumisen arjesta. Kiitos myös heille ❤

Surukseni myös muutamista ihmisistä on pitänyt päästää irti. Aika, etäisyys ja elämänvaiheet ovat saaneet huomaamaan erilaisuuden ja sen, että yhteydenpitoa ei kumpikaan edes halua tai jaksa jatkaa. Tämä on aina surullista. Jotkut ystävyydet ovat vain hiljaa häipyneet, jotkut ovat aiheuttaneet isoa metakkaa lähtiessään. Molemmat tavat ovat yhtä sydäntäsärkeviä ja aiheuttaneet minussa suurta surua. En halua kuitenkaan ajatella, että kun joku ovi sulkeutuu se on ikusesti lukossa. Jos muutos tai joku tapahtuma on kaksi ihmistä erottanut, niin voihan se joskus vielä ajan ollessa sopiva niin yhdistääkin?

Joskus kadehdin Pitkätukkaa. Hänellä kun on ala-asteelta asti säilynyt kaveriporukka, jotka tapaavat noin kahdesti vuodessa. En ihan tarkalleen tiedä, miten tämä miesten välinen ystävyys toimii, mutta minä en ainakaan arjessani näe mieheni kauheasti tekstailevan tai soittelevan ystävilleen. Kuitenkin luulen, että jos hänellä olisi huolta, jonka hän haluaisi purkaa jollekin muulle kuin minulle, niin hän voisi ottaa yhteyttä johonkin näistä ystävistään yhtään miettimättä, että onko se sopivaa, koska ei ole heille soittanut kuukausiin. Näille mieheni reissuille olenkin antanut kestoluvan ja teen kaikkeni, että hän tämän porukan reissuille pääsisi mukaan.

Nyt minua on vain alkanut mietityttämään, että kun en nyt jaksa yhteyttä aktiivisesti ystäviini pitää, niin jaksavatko he minuun? Huomaanko pian, että jos minulla surullinen olo tai huolta, että minulla ei ole ketään jolle soittaa? Tämä pelko sai minut tämän kirjoituksenkin kirjoittamaan ja mietin koko ajan, että uskallanko tätä edes julkaista. En kuitenkaan halua ystäviäni syyllistää. Eli jos tätä luet ystäväni ja toivottavasti luet, niin olet ihana ja rakas, anteeksi laiskuuteni ja viimeistään kesällä taas kaljoille tai kahville, jookos? (Ja toki ennemminkin ; )