Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Myönnän heti alkuun olevani aika paskapäinen paras kaveri, vaikka en edes paras kaveri olisikaan. Varsinkin nyt, kun töistä ja päivähoidosta sekoitettu arki vie kaiken ajan ja jaksamisen ja viikonloput menee perheen kanssa ja edes yrittäen purkaa velvollisuuksia, kuten pyykkejä ja tiskejä. Ikävä myöntää, mutta myös rentoutuminen, kahvilla käynti ja itsestään huolen pitäminen fyysisesti ja psyykkisesti tuntuu tällä hetkellä välillä velvollisuudelta. Enkä tätä tarkoita mitenkään negatiivisesti ystäviäni kohtaan, vaan kun univelkas ei enää pysty edes kuvitella pystyvönsä kuittaamaan ja väsymys alkaa olla sitä tasoa, että oikeasti tekisi mieli vain vetää verhot ikkunan eteen, pennut kainaloon ja nukkua talviunta toukokuuhun saakia.

Myönnän myös olevani siinä mielessä onnekas, että voin heti lonkalta heittää yhden käden sormilla laskettavan määrän ihmisiä tästä kaupungista, joille voin soittaa jos jaksamista tai aikaa tai tarvetta juoruilulle, kahvittelulle, sydämen tai pään purkamiselle tai vaan kaljoittelulle löytyy. Nämä samat ihmiset on niitä, jotka onneksi ymmärtääkseni ymmärtävät myös sen,että mulla saattaa viesteihin vastaamiseen kestää joskus päiviä ja joskus pitää perua menot viime hetkellä sen takia, että joku oksentaa tai sen takia, että sohva ja villasukat on sopivampi suunnitelma jaksamisen kannalta illalle kuin minimekko, Martenssit ja kaljantahmea lattia. Tiedän jotenkin heidän myös ymmärtävän epävarmuuttani siinä, että haluaako joku viettää aikaa kanssani ja he ymmärtävät myös sitä erakkomaista puolta minussa. Näiden samojen ystävien kanssa pystyy myös jatkamaan melkein samasta lauseesta, kuin viimeksi tavatessa. Luulen heidän tunnistavan itsensä tästä, joten kiitos teille jokaiselle ❤

Muutama ystävä, joka sopii näihin tunnusmerkkeihin löytyy myös kauempaa. Nämä ystävät ovat tunteneet minut teini-iästä saakka ja muutama jopa melkein peruskoulusta ja yksi pysynyt opiskeluajoilta eli he ovat nähneet minun kasvutarinani ja kasvaneet kanssani. Näihin ystäviin yhteydenpito on tällä hetkellä ihan hävettävän vähäistä, mutta olen onnellinen heistä ja siitä että he ovat pysyneet elämässäni ja että kun saan joku viikonloppu irrottauduttua henkisesti lapsistani ja ajallisesti se mahdollista, niin minulla muutama paikka johon voin mennä juomaan punaviiniä ja parantamaan maailmaa, tanssimaan pöydällä ja krapuloimaan ja ottamaan pidemmän irrottautumisen arjesta. Kiitos myös heille ❤

Surukseni myös muutamista ihmisistä on pitänyt päästää irti. Aika, etäisyys ja elämänvaiheet ovat saaneet huomaamaan erilaisuuden ja sen, että yhteydenpitoa ei kumpikaan edes halua tai jaksa jatkaa. Tämä on aina surullista. Jotkut ystävyydet ovat vain hiljaa häipyneet, jotkut ovat aiheuttaneet isoa metakkaa lähtiessään. Molemmat tavat ovat yhtä sydäntäsärkeviä ja aiheuttaneet minussa suurta surua. En halua kuitenkaan ajatella, että kun joku ovi sulkeutuu se on ikusesti lukossa. Jos muutos tai joku tapahtuma on kaksi ihmistä erottanut, niin voihan se joskus vielä ajan ollessa sopiva niin yhdistääkin?

Joskus kadehdin Pitkätukkaa. Hänellä kun on ala-asteelta asti säilynyt kaveriporukka, jotka tapaavat noin kahdesti vuodessa. En ihan tarkalleen tiedä, miten tämä miesten välinen ystävyys toimii, mutta minä en ainakaan arjessani näe mieheni kauheasti tekstailevan tai soittelevan ystävilleen. Kuitenkin luulen, että jos hänellä olisi huolta, jonka hän haluaisi purkaa jollekin muulle kuin minulle, niin hän voisi ottaa yhteyttä johonkin näistä ystävistään yhtään miettimättä, että onko se sopivaa, koska ei ole heille soittanut kuukausiin. Näille mieheni reissuille olenkin antanut kestoluvan ja teen kaikkeni, että hän tämän porukan reissuille pääsisi mukaan.

Nyt minua on vain alkanut mietityttämään, että kun en nyt jaksa yhteyttä aktiivisesti ystäviini pitää, niin jaksavatko he minuun? Huomaanko pian, että jos minulla surullinen olo tai huolta, että minulla ei ole ketään jolle soittaa? Tämä pelko sai minut tämän kirjoituksenkin kirjoittamaan ja mietin koko ajan, että uskallanko tätä edes julkaista. En kuitenkaan halua ystäviäni syyllistää. Eli jos tätä luet ystäväni ja toivottavasti luet, niin olet ihana ja rakas, anteeksi laiskuuteni ja viimeistään kesällä taas kaljoille tai kahville, jookos? (Ja toki ennemminkin ; )

Advertisement