Laiskaa vai hyvää vanhemmuutta?

VAROITUS! TEKSTI SAATTAA YRITTÄÄ SISÄLTÄÄ SITÄ HUUMORIA

Inspiroiduin ja provosoiduin tästä Project Maman postauksesta, joka oli puolestaan saanut sysäyksen tästä uutisoinnista, jossa OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen syytti aika karkeasti meitä nykyvanhempia uusavuttomuudesta, onneksi Suomen vanhempainliitto oli reagoinut kommenttien ala-arvoisuuteen.

Artikkelissa siis Luukkasta oli lainattu esimerkiksi näin ” Isä ja äiti ovat töissä, mutta ruokailu tapahtuu niin, että ostetaan valmiita lihapullia, eikä niitä laiteta mitenkään, vaan ne syödään suoraan pakkauksesta. Minä tulkitsen, että tämä on uusavuttomuutta, eikä ala-arvoista heittelyä,” ja näin  ”En tarkoita, että tämä on yleinen ilmiö. Joukko kasvaa kuitenkin selkeästi. Nämä ovat tyrmistyttäviä viestejä ruokailusta. Kaupasta ostetaan esimerkiksi pitsaa, jota vedetään kylmänä,” AAAAARGH!

Mä ainakin myönnän syöttäväni lapsilleni eineksiä. Tänäänkin vietin aamun yöpaita päällä sohvassa lapsi kummassakin kainalossa ja aikamme venyttyämme vedimme toppavaatteet yöpukujen päälle ja lähdimme ulkoilemaan ja sieltä palattuamme söimme äitien tekemää ruokaa, mutta ei kuitenkaan minun tekemääni vaan tosiaan lähimmästä Valintatalosta ostettua lihaperunasoselaatikkoa ja lapset nukahtivat tyytyväisinä päiväunille ja äitikin on hyvällä tuulella. 

Olisin mä toki voinut omalta äidiltäni saadun esimerkin mukaan herätä jo kukonpieremän aikaan kuorimaan perunoita, jotka olisin tietysti itse kasvattanut ja pyydystänyt sekä teurastanut sian ja taikonut jauhelihaksi… Toki tämä olisi vähän vaikeaa näin lähiöaluleella. Olisin myös toivonut, että lapset puuhaa omiaan, että mä saan ruuan tehtyä ja unohtaa ulkoilut. Kuitenkin luulen, että lapset ja minä sekä Pitkätukka olimme tyytyväisempiä tämän ekan menettelytavan jälkeen. Aion kuitenkin päivälliseksi heti kun saan tämän kirjoitettua kokata pestokanaa ja tuorepastaa eli älkää vielä soittako lastensuojeluun 😉

Oma äitinihän on muutaman kerran todennut meillä vieraillessaan tekevänsä nyt noille lapsille ihan oikeaa ruokaa, että saavat muutakin kuin niitä eineksiä… Peikkosen syntymän jälkeen olin aika  syvällä koliikkivauvan ja uhmakkaan taaperon kanssa ja se vauva oli mussa koko ajan kiinni, joten se taapero söi usein lounaaksi kaupan makaroonilaatikkoa tai pinaattilättyjä tai nakkeja. Musta tärkeintä oli silloin lapsen ruokkiminen sekä oman pään kasassa pitäminen. Eli mumman vieraillessa sattui jääkaapissa olemaan sitä Saarioisten makaronilaatikkoa, joka sa isovanhemman säälimään lapsia. Miksi hitossa? Tarvitseeko sanoa, että tämä ei ehkä ihan kauheasti auttanut mun mielialaan.

Älkää käsittäkö väärin, mä rakastan ruuanlaittoa, kun sille on aikaa. Tykkään toki myös ottaa lapset mukaan ruuanlaittoon, mutta vajaa kaksi ja reilu nelivuotiaan kanssa se ei kyllä ole kovin tuloksellista aina. Esimerkiksi keskiviikkona olin pullantuoksuinen paskamutsi ja leivoin lapsille porkkanafocacciaa ja lapset auttoivat eli esimerkiksi tunkivat jauhoja suuhun ja kädet kyynärpäitä myöden taikinaan ja juoksivat tämän jälkeen halaamaan sohvaa. Mutta silti tykkään, kun he pyörivät keittiössä  ja rakentavat rumpusetin kattiloista ja paukkuttavat niitä vispilöillä ja käyvät kärkkymässä maistiaisia. 

Haluan toki myös ruokkia lapsiani terveellisesti ja puhtailla ruoka-aineilla, mutta joskus ei aika ja hermot riitä muuhun kuin niihin pinaattilättyihin tai pussipastaan ja silloin ajattelen, että asioiden tärkeysjärjestystä täytyy välillä miettiä eli lapsien ruokkiminen ja stressitason laskeminen menee välillä muun yli. Muutaman kerran, kun olen tarjoillut Keisarille eines pinaattilattyjä lisukkeineen, olen kuullut olevani maailman paras kokki. Toki jos jollain on vinkata luomulaatuisia valmisruokia, niin otan kiitollisena vinkit vastaan. Mutta nyt tyydyn vain silppuamaan luomulehtisaalaattia lautasen reunalle ja toivomaan, että noi syö nekin. Eli älkää äidit ja isit syyllistykö ja syyllistäkö muita, vaan yritetään tehdä tätä kasvatushommaa yhdessä mielessämme yhteinen päämäärä eli onnelliset lapset.

 

 

Advertisement

minä ja musiikki

Kuva minusta noin 23-vuotiaana matkalla Turkuun keikalle, joka jatkui bileinä seuraavan päivään ja joilloin rikoimme keikkapaikan omaisuutta ja joilloin saimme me ja bändi melkein porttikiellon keikkapaikalle, koska pidimme liikaa meteliä jatkoilla.

 

Mä rakastan musiikkia! Jo kun ala-asteella muut kuuntelivat Backstreet Boyssia, ehkä enemmänkin sen takia, että saivat huokailla niiden poikien olevan niin ihania, niin kuuntelin mä Guns n’ Rosesia ja revin farkkuni.  Musta on ihanaa löytää uusia bändejä ja muistaa pitkän tauon jälkeen vanhat bändit.  Huomaan kuitenkin, että musiikkimakuni ja soittolistani on edelleen sama, kuin sillä kaksikymppisellä Taijalla. Silloin viettäessän villiä sinkku- ja opiskelijaelämää,  alkoivat iskuyrityksenikin lähes aina lausella ”Luettele viisi bändiä mitä kuuntelet juuri nyt!” ja sen perusteella päätin, että jatkanko tämän tyypin kanssa yritystä vai en. Olin tuolloin myös bileissä yksi niistä inhottavista musiikkipoliiseista, joka ei sietänyt peruspoppia, vaan heti kun tilaisuus koitti kävin lisäämässä soittolistaan, niitä outoja bändejä, joilla kummalliset nimet.

Nyt kun olen kuunnellut taas samoja biisejä, olen elänyt mielessäni uudelleen tuota aikaa ja muistellut miten ihanaa ja kamalaa se oli. Miltä tuntui seistä yksiöni parvekeella silloisen (ja onneksi nykyisenkin ❤ ) parhaan ystäväni kanssa aamutakeissa ja polttaa ketjussa tupakkaa? Millaista oli jutella veljensä kanssa pimeän yön läpi seuraavan aamun valoon saakka? Miltä tuntui istua lähes alasti keskellä päivää vieraassa keittiössä ja odottaa, että mulle tarjottaisiin romanttisesti elämäni parhaimmat lihapullat? Millaista oli juoda viskiä ja tanssia pimeässä huoneessa? Miltä se villapaita tuntui? Millaista oli nukahtaa siihen yhteen kainaloon? Miten huoletonta silloin elämä oli? Millaista oli mennä yksin nukkumaan, vain musiikki seuranaan? Millaista oli juoda ystävien kanssa aivan liikaa viiniä ja pitää hauskaa? Millaista oli miettiä tulevaisuutta? Miten isoja, mutta samalla isoja asioita silloin käsitteli? Millaista oli odottaa viestiä joka saattoi olla tulematta tai tullessaan nosti mut pilviin? Miten ihania ihmisiä silloin elämässä oli ja missä he ovat nyt? Onko mun levyt vielä jollakin lainassa?

Tuntuu kauhean henkilökohtaiselta paljastaa noita mietintöjään, mutta halusin ne silti jakaa. Mä menin ihan sekaisin oikeasti yksi ilta lenkillä, kun kuuntelin yhtä levyä ja nuo ajatukset välähtelivät päässäni. Tuntui ihan hassulta palata kotiin keittämään puuroa lapsilleen. Mutta samalta niin oikealta ja turvalliselta. Nuo ajat ja tuo musiikki on kuitenkin muovannut minusta sen kuka olen nyt ja nyt on kaikki hyvin. Olenkin useasti ääneen sanonut, että en mä eikä ehkä kukaan muukaan olisi noin kuusi vuotta sitten uskonut, että elän kolmekymppisenä lähiöelämää rakastavan ja rakkaan miehen vaimona ja kahden lapsen äitinä. On myös hassua, että pelkästään musiikki voi vaikuttaa ihmiseen noin paljon. Tapahtuuko muille näin?

Usein ”oman” musiikin kuuntelu on jäänyt siivouspäiviin ja nyt lenkkipolulle sekä salikäynneille, jolloin voin heittäytyä pauhun valtaan, eikä kukaan tule mankumaan, että eikö laitettaisi mieluummin Teletappeja. Mä tosiaankin heittäydyn ja uppoudun musiikkiin ja ilmaisen tunteitani sillä mitä kuuntelen, kiitos Spotifyn se on nykyään liiankin näkyvää. En ole kuitenkaan ihan 24/7 angstissa, vaikka niin voisi Facebook-kaverini välillä ajatella nähdessään mitä kuuntelen nyt.

Alan ehkä vain taas uudestaan löytämään minulle rakkaita ja tärkeitä asioita ja alkanut kaivamaan minuuttani äitiyden alta ja hassua kyllä tuo kunnon kohottaminen on auttanut siinä. Alan ehkä vihdoin löytää sitä tervettä itsekkyyttä ja keinoja, joilla tutustun tähän Taija-nimiseen tyyppiin taas ja missä sen voisi tavata. Muistan ensimmäisen kerran Keisarin syntymän jälkeen, kun kävelin alas baarin tahmaisia portaita keikalle, niin menin ihan sekaisin ajatuksissani, koska minähän olin nyt äiti, enkä voinut mielestäni heilua ja pomppia hikisenä eturivissä ja kaataa tuoppia päälleni. Mutta voin minä, vaikka silloin tunsinkin siitä huonoa omaatuntoa, vaikka en edes juonut mitään ja lapseni oli nukkumassa kotonaan noin kilometrin päässä mumminsa hoidossa. Mutta ehkä seuraavalla keikalla en enää ajatele noin vaan osaan nauttia ja toivon sen seuraavan keikan tulevan pian!

 

 

uusi vuosi, uusi minä?

Aluksi täytyy kertoa, että tämä alun kuva on omistettu Pitkätukallle. Mä haluaisin sen kanssa katsoa Game of Thronessia, mutta en voi kun mua pelottaa. Enne äitiyttä rakastin kauhua ja jännitystä, mutta nyt rankinta mitä voin katsoa on sellaiset elokuvat, joissa joku söpö koira menee New Yorkkiin shoppailemaan ja tapaa elämänsä rakkauden tai jotain..

No mutta asiaaan. Hyvää uutta vuotta kaikille! Vuosi alkoi mukavasti lähiössä naapurien raketteja vaklien ja illallla sushia Pitkätukan kanssa syöden. Toi uuden vuoden sushi on jo aika perinne. Viitisen vuotta sitten sillä oli vain kohtalokkaat seuraukset, kun Keisari putkahti maailmaan seuraavan syyskuun alussa.

Loppiaisena karkasin ekaa kertaa Peikkosen syntymän jälkeen yksin reissuun rilluttelemaan ja kävin vanhassa opiskelukaupungissani Raumalla rakkaan ystävän, joka myös oli kaasoni ja on Keisarin Kummitustäti, luona tupareissa. Matka oli ihana ja tuolla kaupungilla on sellainen pelonsekaisen rakkaudentäyteinen paikka sydämessäni.  Aloin jo suunnitella vappureissuakin sinne, jos saisi vanhat kamut kokoon. Mites ois?

Mutta siis 2013 loppui ja 2014 alkoi syöden( ja juoden). Mä en tykkää rajoittaa itseäni syömisen kanssa. Oon joskus koittanut kieltää itseltäni herkut, mutta sitä kestää korkeintaan vuorokauden, jonka jälkeen totean itselleni, että voin haistaa paska noine kieltoineni ja minähän mussutan tämän suklaalevyn, koska haluan hemmotella itseäni, koska olenhan ihana 😀

Mulla on muutenkin kropassa peiteltävää kuin vain läskit, mutta tähän on nyt tulossa jännittävä muutos, jota pelkäänkin vähän. Mulla on rintakehässäni isohko arpi, jota olen nyt yrittänyt piilotella noin 20-vuotta. Sen peittämistä tatuoinnillla olen miettinyt, mutta se on tyssännyt usein pelkuruuteen ja useimmiten rahan puutteeseen. Sain kuitenkin Pitkätukalta lahjaksi diilin, jonka hän oli tehnyt lemppari tatuoijanin eli Herra Anarkistimartan kanssa. Eli kevään mittaan alamme koristamaan tuota rintakehääni, niin että kesällä saan jo mahdollisesti kulkea tissit melkein paljaana. Tätä odotan innolla ja samalla minua pelottaa se, koska voin vain kuvitella miten kipuherkkä alue tuo on tatuoida. Toisaalta olen kestänyt siinä alueella kolme leikkaustakin ja niiden jälkeiset kivut sekä kivuliaat pistoshoidot, niin jos tämä vihdoin hoitaa homman, niin kyllä mä sen kestän.

Aloin myös muutenkin miettiä omaa kroppaani. Mietin muunmuaasa sitä ällön pahaa oloa ja väsymystä, minkä älytön herkkujen syönti aiheuttaa mulle. Esimerkiksi saatan ottaa aamupalla jotain nopeaa makeaa syömistä, kun en muuta ehdi. Sama herkkujen syöminen jatkuu töissä ja usein vienkin sinne herkkuja toki ilahduttaakseni ihania työkavereitani, mutta myös siksi, että saisin itse syödä niitä. Kun tulen kotiin ja käyn kaupassa ostan suklaapatukan, koska on jo karmea nälkä ja kun lapset nukahtavat niin hemmottelen itseäni suklaalla, jätskeillä tai sipseillä. Olenkin usein aiak väsynyt, koska  hiilarit heilahtlevat ylös ja alas.  Hoitovapaalla ollessani käyttäydyin kuin mikäkin narkomaani ja kädet jo tärisi aamulla jos ei heti ollut suklaata ja se eka pala räjäytti tajuntani. On siis ehkä aika alkaa tätä rajoittaa.

Päätinkin, että mulla on karkkipäivä eli lauantaisin (niin kuin tänään, jee!) saan syödä herkkuja. En toki ihan aamusta iltaan kuulemma, sanoo Pitkätukka joka alkoi myös tähän mua tsempatakseen. Tää on ollut suht helppoa ainakin ekan viikon, heko heko. Kun mun teki suklaata, niin päätin että se on mun lauantain herkku .Illat on pitänyt toki mussuttaa jotain, mutta se on ollut esimerkiksi hedelmiä. Tänään ajateltiin pistää elämä risaiseksi ja myös hakea illalla pitsat, mutta mä lähen hakemaan niitä kävellen eli saan 3km lenkin samalla, jihuu!

Ei tää musta varmaan mitään beibeä tee, mutta se tuntuu itsestä hyvältä. Aloitan pikkuhiljaa myös liikuntaa. Toki joka päivä mulle tulee n. 3km kävelyä työmatkoissa ja mun työssä ei paljon istuskella pyllyn päällä, eilenkin leikin töissä häntähippaa ja laukkasin (tää ei oo sitten mitään pervoilua, hyi sulle joka niin aatteli). En kuitenkaan uskalla salille vielä, koska nyt kaikki oikeat kuntoilijat kiroavat meitä uusheränneitä, joiden into pian lopahtaa. Ehkä lähden aluksi eksymään kävelemään lähiöön, meillähän kun menee lenkkipolku ikkunan alla ja ei, ei se oo tehonnut että vaan katsoo kun muut juoksee.

Eli tällaisia suunnitelmai tälle vuodelle. Onko täälä muita, jotka ees suunnittelevat jotain muutosta? 🙂