Ohhoh.. Menipäs taas viime kuussa aika hiljaiseksi tämä blogi. Tämä ei kuitenkaan johtunut siitä, että mitään ei tapahtunut tai ei olisi ollut mitään sanottavaa, vaan juuri päinvastoin. Oli aika hulinakuu, johon mahtui iloa ja surua sekä arkea ja juhlaa. Tässä meidän helmikuuta kuvina ja sekalaisena höpötyksenä, olkaa hyvä:
Tässä sitä arkea. Töihin, päiväkotiin, illalla töistä pois ja lähisalen kautta äkkiä ruokaa ja pian nukkumaan. Ihme, etten ole yhtään hoikempi, kuin rehaan tollaisia kuormia ihan lihasvoimin lähes päivittäin. Muut ihmiset hankkii kesäauton, mutta mä haluaisin talviauton. Kesällä on kivempi myöhästyä bussissta ja oottaa sitä seuraavaa puolituntia tai tunnin, kun voi mennä puistoon tai istua penkillä ja syödä mansikoita, talvella kylmässä odottelu vain vituttaa.
Yritettiin me tässä kuussa talvesta nauttiakin ja kävin Keisarin kanssa kerran luistelemassa. Kopsuteltiin noin vartti ja oltiin makarooninan mun käsivarsilla, sitten mentiin pullakaupan kautta kotiin. Hiihtoa en ole edes aikonut yrittää, vaikka nytkin hiihtolomalla kun ollaan, niin lapsi kysyy, että no koska me äiti hiihdetään? Tässä takana omat syvät hiihtotraumat, joiden takia en ole noin kymmeneen vuoteen suksiin koskenut. Opiskellessa piti hiihtää muutaman kerran ja kyllä se oli juuri niin kamalaa kuin muistelinkin.
Viime kuussa meinattiin myös aika monesti lipsua dieetistä ja salilla käymisestä. Pidin Bingo-kutsut ja oli Peikkosen synttärit ja herkkua kaapit täynnä ja mun itsekuri on pyöree nolla jos herkkuja on saatavilla. Blingoistakin voisin postailla, mutta ei oo paljon tullut vaatteita kuvailtua, ainakaan itseni päällä, kun mikään ei tunnu näyttävän hyvältä. Mutta onneksi oon saanut itteäni hilattua välillä ruotuun ja siellä salillakin oon käynyt ees kerran viikossa ja yritän sitä järkevää syömistä. Sovittiinkin työparin kanssa, että lounaalla ei saa ottaa lisää ruokaa, paitsi keittopäivinä. Jos ottaa, niin joutuu toiselle tuomaan proteiinipatukan tai rahkan. Spagettipäivänä harmittaa eniten.
Toki yritin mä kovasti pysyä ruodussa syömisten suhteen… Mutta meillä oli myös Keisarin kanssa helmikuuss jakso tuolla Oysissa ja stressiinhän on tunnestusti hyvä syödä. Keisarilla epäillään kaiken muun lisäksi myös epilepsiaa ja tähän liittyen vietimme yhden yönkin osatolla videotelemtriassa ja nyt odotamme tuloksia. Toisaalta alan jo tottua ajatukseen, että mulla on erikoislapsi. Vaikka hassulta se tuntuu, kun ei se vaikuta meidän arjessa hirveesti siltä. No ok, tarvii Keisari vielä välillä rattaita, kun ei jaksa kävellä, pukemien ja riisuminen takkuaa ja keskittyminen välillä haastavaa, mutta hei toisaalta tyyppi on vasta neljä… Toki myös provosoiduin ja julkaisin Facebookissa julkisena kuvan, jossa Keisari istuu rattaissa ja tekstin, joka selittää miksi näin on. Alkoi vain ärsyttämään ne pitkät toljotukset, kun ”ison poja”n kanssa rattailla liikkuu. Tämä oli mun ehkä toinen vartti julkisuudessa. Muovikassiton marraskuu oli ehkä eka. Sainkin mukavia ja tsemppaavia viestejä, mutta toki myös muun muassa yhdeltä tyypiltä, jonka nimimerkki Pillu Huora (???) että keharit on ihania. Joo, erityislapsia on aika laaja skaala eikä ne kaikki ole kehitysvammaisia. No en tässä nyt ala provosoitumaan enemmän. Ehkä tämäkin piti ottaa positiivisena kommenttina…
Ja tosiaan Peikkonen täytti näin loppukuusta kaksi vuotta ❤ Peikkonen puhuu jo paljon, ihan kokonaisia lauseita sekä osaa rakentaa palikoista ja duploista torneja, piirtää pyörremyrskyjä, tanssia, laulaa, hyppiä, pomppia ja olla ihanan itsepäinen. Tutti on vielä öisin käytössä ja siitä luopumisen päätin tehdä vasta kesällä, samoin kuin kuivaksiharjoittelun. Sortseja on helpompi kantaa mukana, kuin toppahousuja ja kesällä on hyväksyttävämpää istua keskellä yötä terassilla kaljalla, kun on saanut huutopussin nukkumaan. Hyviä vinkkejä vieroitukseen otamme vastaan. Meillähän ei oo mikään toiminut Peikkosella, mikä toimi Keisarilla, koska ovat ihan eri ääripäitä persoonallisuuksiensa kanssa. Jännityksellä odotan teini-ikää onko meillä kaksi kiukuttelijaa, vai muuttuuko Keisari tempperamenttisemmaksi ja Peikkonen rauhallisemmaksi (tätä kyllä kovasti epäilen…)
Onneksi kevät on tulossa ja päivät pitenee ja ilmat lämpenee ja luonto sekä mä herätään taas henkiin pitkän talven jälkeen. Onko siellä muita kevätihmisiä?
mamarkiaa 