Pullantuoksuinen paskamutsi

Alkuun haluan sanoa, että tiedän ainakin Pitkätukan olevan tosi kyllästynyt, kun kutsun itseäni välillä paskamutsiksi, mutta luulen sen johtuvan siitä, että nyky-yhteiskunnassa äideiltä vaaditaan ihan älyttömästi ja vaatijoina ovat äidit itse. Lukekaa vaikka perhelehtien keskustelupalstoja, niin huomaatte mikä haukkuminen siellä on meneillään. Eikö voisi sopia, että jokainen äiti joka yrittää parhaansa on kuitenkin se paras äiti omille lapsilleen? Törkeitä laiminlyöntejä nyt tietysti lukuunottamatta..

Mutta hoksasinpa, että en eilen kertonut, että miten se meidän äitienpäivä oikein meni, pelkästään ajatuksiani äitiydestäni. Pitkätukka kauniisti minulle toivotti hyvää äitienpäivää sanoin ” Äitienpäivän kunniaksi lapset käyttäytyy kuin Addams Family spiideissä. Että hyvää äitienpäivää vaan” ja tämä oli oikea kuvaus ainakin aamupäivän osalta. Lapsia taisi jännittää lahjojen anto ja kun se jännitys laukesi, niin riehuminen alkoi. Sain ihanan kortin, jossa Peikkosen mukaan ”pipali” eli batiikkisydän ja Keisarilta leivontaliinan. Aamupäivän riehumista ja puolentoista tunnin hampaiden kiristelyä tai siis nukutusta lieventääkseni päätin leipoa lasten kanssa iltapäivällä pullaa.

”Mä piirsin siihen äksiä ja sulle kukan” ❤

Kun pullat oli leivottu ja kahvit keitetty lähdimme pyöräretkelle tarkoituksenamme päätyä Ainolan puistoon, mutta tihkutteleva sade lopetti pyöräretkemme lähipuistoon, mutta hyvältä ne pullat sielläkin maistuivat. Tarinan opetus on siis, että riehuviin lapsiin auttaa pulla ja ulos meno. Illalla sain kuulla olevani ihana äiti ja se oli lahjoista paras!

Onhan ne aika ihania ❤

Mä söin itse kolme pullaa ja yöllä heräsin Peikkosen kanssa etsimään hello kittyä ja kauheaan närästykseen. Närästys on kai vanhuuden merkki, samoin se, että mä oon ihan fiiliksissä tänään menossa taloyhtiön kokoukseen. Mitenkäs muiden äitienpäivät meni?

 

Advertisement

Erityistä äitienpäivää!

Äitienpäivän kunniaksi ajattelin edes yrittää kirjoittaa jotakin. Tämä blogi on ollut kauan hiljaa, vaikka suuriakin asioita on tapahtunut ja ollut mielen päällä . Ei vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään, eikä edes jaksanut. Väsymys, se kuvaa näitä viimeistä kolmea kuukautta ja viimeistä vuotta aika kaikenkattavasti. Olen ollut väsynyt sekä ihan fyysisesti, että myös henkisesti. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin  kasvanut ja muuttunut, mutta onko se aina hyvä asia?

Henkistä väsymistään ei kuitenkaan ilmeisesti saisi tuoda ilmi, tai olet heti hullu tai sinulle sanotaan ,että laita pipo päähän, mene lenkille ja syö porkkanoita, se auttaa. Mä en vain ole ikinä ollut hyvä pitämään asioita sisällä enkä esittämään mitään. Aitous, ei, ei sekään ole hyvä. Pitäisi kuitenkin vähän esittää muuta kuin on, ainakin ollakseen kohtelias ja ettei kenellekään tule paha mieli. Rehellinenkään ei saa olla. Ja hyvänen aika, jos olet vielä jokseenkin erilainen, niin kuin voisi kuvailla kolmekymppistä opettajaa, jolla pinkki tukka, nenärengas ja tatuointeja. Onhan se virkistävää kuulemma, kun joku on erilainen, mutta tuntuu, että näyttämällä tältä, niin provosoit joitakin ihmisiä, vaikka et sanoisi yhtään mitään. Anteeksi tämä purkautuminen. Ai niin, mutta eihän anteeksikaan saa pyytää, koska se tekee ihmiset vaivaantuneeksi. Vaikka minusta se on kyllä ihan kohteliasta pyytää anteeksi, jos on loukannut jotakuta tahtomattaan tai tahallisesti.

Niin kuin sanoin, viime vuosi on ollut tosi raskas. Kaikki alko varmaan Keisarin diagnoosista (josta kerron täällä). Noin tasan vuosi sitten olimme jo selviytyneet laajasta neurologisesta leikkauksesta ja siitä ihan kamalasta viikosta, joka alkoi letkuissa nukkuvan lapsen kanssa, mutta päättyi onneksi juoksevan ja pomppivan pojan kanssa. Sitten tuli muutto ja sopeutuminen uuteen arkeen työssäkäkäyvänä kahden lapsen äitinä, joista toinen vasta reilu vuoden ikäinen sekä uhmainen ja joista toinen erityinen, myös pieni ja uhmaikäinen. Pitkätukan firmakin on rakentunut tässä viimeisen vuoden sisään. Olemme tehneet arjessa monta läpsystä vaihtoa ja välillä sohvalle päätyneet rinnakkain ja huomanneet, että ai niin, tuonhan kanssa voisi vaikka pussailla. Vahva parisuhde on kyllä kantanut tässä pimeydessä pitkälle. Hankaliakin aikoja on parisuhteessa ollut, mutta olemme kehittyneet taitaviksi ja rakentaviksi riitelijöiksi ja vielä taitavimmiksi sopijoiksi. Toinen on aina jaksanut, kun toinen uupuu. Kiitos siitä rakkaalleni.

Viimeisen vuoden aikana tajuan kasvaneeni erityislapsen vanhemmaki. Viime kesänä muistan miettineeni, että tämä menee ohi, mutta nyt olen tajunnut, että ei se menekään vaan vaikuttaa elämäämme monin tavoin. Samalla se tuntuu myös hassulta, kun meillä asuu näennäisesti ihan normaali melkein viisivuotias, jota kiinnostaa pierujutut ja joka ei osaa päättää, että tykkääkö räpistä vai rokista, mutta tietää mitkä käsimerkit kuuluvat mihinkin musiikkityyliin ja jolla on ollut jo eka tyttöystävä, mutta joka ei osaa vieläkään ajaa ilman apupyöriä, koska pyöräily on muutenkin alkanut vasta sujua.

Pian on kuitenkin vuorossa lomaa x ajaksi. Syksyn kuviot ovat ihan auki tai pikemminkin, jossain ihan  piilossa. Odotan tätä loma aikaa, jolloin aion keskittyä olemaan vain äiti. Ehkä myös irrottautua muutaman kerran siitä äitiroolista myös ja käydä pussikaljalla. Luulen myös tämän blogin tästä taas heräävän talvihorroksesta. En kyllä tiedä lukeeko tätä kukaan, mutta minulle tämä kirjoittaminen on henkireikä. Jos luette, niin tervetuloa taas mukaan. Turvavyöt päälle, kyyti ei ole aina tasaista, mutta musiikki on hyvää ja kovalla ja pissa- sekä juomataukoja on usein ❤